Wadénin puhelin

Sippolan kotiseutumuseon näyttelyssä oli useita vuosia esillä seinäpuhelin.  Puhelimesta tiedetään lahjoittaja ja lahjoitusaika, mutta harmittavasti käyttäjä- ja käyttöpaikkatieto puuttuu. Siitä huolimatta puhelin on mielenkiintoinen. Puhelimessa on teksti:  Dan. Joh. Wadéns Eletriska Werkstad Helsingfors. Finska Patentet No 259.

Alexander Bell patentoi puhelimen vuonna 1876. Suomessa uudesta keksinnöstä innostui helsinkiläinen Daniel Johannes Wadén (1850-1930). Wadén työskenteli työuransa alkuaikana lennättimessä, ensin sähköttäjänä ja sitten mekaanikkona. Vuonna 1877 Wadén veti puhelinlinjan asunnostaan Yrjönkadulta Aleksanterinkatu 52:een, jossa toimi Suomen lennätinpiirin hallitus ja Helsingin aluekonttori, joka oli Wadénin työpaikka.  Wadén perusti oman sähköalan liikkeen vuonna 1876. Hyvin pian Wadén alkoi mainostaa myös puhelimia ja niitä valmistettiin liikkeen yhteydessä olevassa työpajassa. Wadén perusti Helsingin Puhelinyhtiön vuonna 1882. Yritys tunnetaan nykyään Elisa Oyj:nä.

Sippolan kotiseutumuseon puhelin on luettelointiedoissa ajoitettu vuosille 1880-1890. Elisan puhelinmuseon internet-sivuilta löytyvässä ”Vanhat seinäpuhelimet” koosteessa on kuva ja tiedot samantyyppisestä Wadénin puhelimesta vuodelta 1890. Puhelinmuseon tiedoissa kerrotaan, että Wadén valmisti puhelinmallia lähes samanlaisena jo vuodesta 1885. Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 Wadénin puhelinmalli palkittiin ja Wadén lisäsi puhelimen posliinikanteen mitalin kuvan ja näyttelylogon. Sippolan kotiseutumuseon puhelimessa näitä ei ole.

Puhelimesta ja sen toimivuudesta kirjoitti nimimerkki Sakeus Haminan sanomissa 20.7.1897:

”Kyllä se on merkillinen laitos tuo telefooni tai kaukopuhelin, ei sitä kaikki miekkoset vaan ymmärräkään. Ja vielä on sillä sekin ominaisuus, että se huononee kuta vanhemmaksi se käy. Meidänkin kaupungissamme [Hamina] on aika laaja telefooniverkko, mutta kumminkaan minä puolestani ole kyllin tyytyväinen siihen… niin kyllä puhelimeen, mutta en koko keskusaseman hoitoon. Minä olen aika ahkera puhumaan ja sen tähden tiedän puhua niin kuin omia havaintojani. Kerrankin soitin, ei vastausta, pilpahutin toisen erän, ei vastausta, - tuumailin, siellä kai ollaan aamukahvilla – ja soittaa ränkkäsin kolmannen kerran oikein pitkään ja sitten sanottiin vähän kiukkuisen puoleisesti sentraali. Sanoin numeron ja odotin ”valmista”. Mutta sitä ei mulle sanotukaan, seison ja odotan väsymättä kotvasen, mutta ei vaan kuulu sentraalista ”valmis” sanaa. Äkämystyin ja soitin pitkään – ja kas kummaa, minut olikin yhdistetty juuri sinne, minne tahdoinkin. Lystiä tuokin.

--- Mielestäni on vallan sopimatonta, että yhtiö katsoo vain omaa parastaan ja koettaa kykyjensä mukaan lisätä suuria voittojaan eikä palkkaa useampia henkilöitä sentraaliin. Kyllähän sen arvaa, ettei siinä yksi ihminen ennätä kaikkialle vielä kun sitä on niin monet linjat hoidettavina. Olisi siis aivan välttämätöntä, että hankittaisiin lisää työvoimia, niin sitten puhujain ei tarvitsisi pitkälti odottaa. ”

Lähteenä  on käytetty:  Moisala, Rahko & Turpeinen 1977: Puhelin ja puhelinlaitokset Suomessa 1877-1977.  sekä Elisan puhelinmuseon internet-sivuilla julkaistut Jukka Laineen kirjoitukset Lisää tietoa museosta ja esineistöstä sekä Vanhat seinäpuhelimet.

Voikkaan tulipalosta 80 vuotta

Tasan 80 vuotta sitten oli kaunis, helteisen kuuma sunnuntai-päivä. Moni voikkaalainen oli viettämässä vapaapäivää järven rannalla.  Kello 12.25 alkoi tapahtuma, joka vaikutti monen ihmisen elämään ja muutti pysyvästi Voikkaan keskustaa.  Leipuri Ikäheimosen talon savupiipusta singonnut kipinä sytytti naapurin, V. Sillgrenin, ulkorakennuksen katon. Viidessätoista minuutissa palo oli levinnyt niin laajaksi, ettei paikalle ensimmäisenä saapunut Voikkaan tehtaan palokunta enää pystynyt tulta sammuttamaan. Paikalle kutsuttiin apuvoimia; Kymintehtaan, Kuusankosken sekä Kouvolan palokunnat olivat mukana sammuttamassa paloa. Keski-Suomen rykmentistä paikalle tuli 400 miestä, samoin paikalle tuli miehiä Utin lentoasemalta sekä Korian pioneeripataljoonasta. Yli 1000 miestä oli sammuttamassa liekkimerta. Asukkaat yrittivät pelastaa taloistaan mitä ehtivät.

Kouvolan Sanomat 11.7.1933 kuvailee tulipaloa näin:

”Klo 14 aikaan näkyi hirveä liekkimeri jo kymmenen km:n päähän, savu sumensi taivaan ja aurinko paistoi paahtavasti. Sotilasosastot olivat parhaillaan kamppailemassa tulta vastaan ja paikallinen poliisikunta oli tarkoin saartanut paloalueen. Ihmisiä siitä ei laskettu läpi, mutta tuli ryöstäytyi jo tien yläpuoleisiin taloihin. Isoja, kaksikerroksisia taloja leiskui valtavina tulipatsaina, puhelin- ja sähköpylväitä sortui maahan, palokuntalaiset ja sotilaat hoipertelivat hirvittävän kuumuuden vallitessa ja puhelinlankaröykkiöiden keskellä pyörtymyksen rajoilla. Taistelu oli armoton. Äkkiä kuului ankara pamahdus, kun Kuusankosken Osuuskaupan bensiinivarasto räjähti.”

Sammutustyötä kuvaillaan helvetilliseksi:

”Kolmekymmentä taloa oli yhtaikaa tulessa, yhä uusia odotti sama kohtalo. Lehtemme edustaja sai sotilaita johtavalta upseerilta luvan mennä kiihkeimmän tulikamppailun keskeen, jossa miehet horjuivat ja helvetti tuntui nousseen maan päälle. Ympäriltä kaikui koko ajan tulen armoton pauhu, seinien ja kattojen sortuminen sekä ihmisten epätoivoiset huudot.”

Kolme tuntia kestäneen palon aikana tuhoutui 103 rakennusta, joista 41 oli liikerakennuksia. 71 perhettä, yli 300 ihmistä, oli kotia vailla.

Museon kokoelmiin kuuluu palokypärä ja –takki, joista kerrotaan, että viimeisen kerran niitä käytettiin Voikkaan suurpalon sammutuksessa. Kypärä ja takki ovat kuuluneet Voikkaan Sipinmäessä asuneelle Einar Virtaselle, joka tuli Voikkaan tehtaalle töihin 15-vuotiaana, vuonna 1920. Hän työskenteli mm. viilarina ja työkalujen hoitajana. Einar kuului myös Voikkaan tehtaan palokuntaan.

Tässä kuvassa on Voikkaan tehtaan palokunnan jäseniä vappuna 1926. Ehkä Einar on myös kuvassa, sillä kuva on alkujaan kuulunut Einarille.

Kokoelmiin kuuluu myös päiväpeitto, ”löystäkki”, josta on tieto, että sen on valmistanut vuonna  1907 voikkaalainen Ida Syrjänen ennen naimisiin menoa.  Luettelointitietojen mukaan päiväpeitto oli ainoita Idan esineitä, jotka säästyivät Voikkaan palosta.

Irtaimistojen pelastaminen oli palon aikana sekasortoista. Osa asunnoista oli lukittuja, olihan osa  asukkaista poissa kotoa joko vapaapäivää viettämässä tai kesälomalla. Ovet täytyi lyödä rikki ja tavarat siirrettiin mihin sattui.  Kouvolan Sanomat kuvaa:

”Useissa paikoissa seisoi ihmisiä tavaraläjiensä vieressä omaisuuttaan vartioimassa, pitäen hysteerisesti kiinni siitä, mitä tuhoutuneista kodeista oli enää jäljellä. Näytti niin kuin kukaan ei olisi käsittänyt todeksi sitä hirvittävyyttä, mikä oli tapahtunut.”

Voikkaan palosta tuli voikkaalaisten keskuudessa uuden ajanlaskun alku. Puhuttiin ajasta ennen ja jälkeen tulipalon. Palon jäljet näkyvät edelleen Voikkaan keskustassa; suuri osa nykyisistä vanhoista rakennuksista on rakennettu vuoden 1933 jälkeen ennen sotia.

Voikkaalla toimineen elokuvateatteri Iltatähden elokuvakone pelastettiin osuuskauppa ”Kolmosen” pihamaalle.

Lähteet: Kouvolan Sanomien 11.7.1933 lisäksi Nikula, Ulla ja Seppänen, Kimmo: Voikkaa palaa 9.7.1933. Vellikuppi 2008. Kuusankoski-Seuran kotiseutujulkaisu 7.

Elimäkeläinen velocipedi

Kirjastossa käsiini osui Tampereen museoiden julkaisu ”Velomania! Pyörällä halki aikojen” (2007), joka on aivan loistava kirja polkupyörän kehityksestä ja historiasta. Kirja sai minut tutkimaan tarkemmin Elimäen kokoelmaan kuuluvaa korkeapyöräistä polkupyörää, velocipedia.

Luettelointitietojen mukaan puisen pyörän on valmistanut torpparin poika Nestori Granqvist Elimäen Kukonojalta. Rautaosat on tehnyt iittiläinen, Kuuksossa asunut seppä Erik Saxelin.  Puupyörät on vahvistettu rautavanteella samalla tavalla kuin kärrynpyörät entisaikaan valmistettiin. Polkimet ja akseli ovat metallia.  Takapyörän halkaisija on 42 cm, etupyörän 137 cm.  Korkeutta pyörällä on 156 cm.

Polkupyörän valmistusaika on hieman arvailujen varassa. Nestori Granqvist oli syntynyt vuonna 1877. Vuonna 1976 Elimäen kotiseutumuseolla kävi vierailulla Nestorin veljentytär (s.1896), joka muisteli istuneensa pikkutyttönä pyörän satulassa Nestori-sedän taluttaessa pyörää. Todennäköisesti pyörä on valmistettu 1890-luvulla tai 1900-luvun alussa. Luettelointitiedoissa on maininta ”Ajettu mm. Haminan markkinoilla”. Tarkoittaako tämä, että pyörällä ajettiin Haminan markkinoille vai oliko pyörä Haminan markkinoilla ihmeteltävänä? 

Sukulaisten muistitiedon mukaan pyörä oli vielä 1920-luvulla Granqvistien omistaman Kuuselan talon riihen seinustalla. Talon Granqvistit myivät 1930-luvulla. Museolle pyörän on lahjoittanut naapuri, jolle pyörä on ehkä annettu tai myyty. Museon kokoelmiin pyörä saatiin vuonna 1958. Nykyään pyörää voi käydä ihastelemassa kesäaikana Elimäen kotiseutumuseolla.

Tiedot museoesineistä ovat joskus ristiriitaisia. Elimäen historia –kirjassa  on kuva kyseisestä pyörästä. Kuvatekstissä mainitaan, että pyörän kerrotaan kuuluneen Elimäen nimismiehelle J. U. Granqvistille. Tekstistä ei selviä, mistä tieto on peräisin. Nimismies Granqvist oli pyörän tekijän, Nestorin, serkku.

1890-luvulla perustettiin Suomeen polkupyöräklubeja ja järjestettiin kilpailuja. Vuonna 1895 Kotkan polkupyöräklubi, joka  oli perustettu 1894, järjesti Kouvolassa 40 km:n maantieajokilpailun. Kotkalaiset valitsivat kilpailun paikaksi Kouvolan ilmeisesti hyvien rautatieyhteyksien ja Salpausselän kankaita pitkin kulkevan maantien takia: kilpailussa ajettiin Kouvolasta Kaipaisiin päin ja samaa tietä takaisin.  Kilpailuun osallistui kuusi kilpailijaa. Matkan voitti Suomen ennätysajalla 1.19.39 turkulainen F. Nässling.

Lähteet:

Oksanen, Eeva-Liisa 1984: Elimäen historia.

Penttala, V.J  1950: Kouvolan Urheilijat 1900-1950.

Talvi, Veikko 1981: Kouvolan historia II.