tiistai 25. kesäkuuta 2013

Lehmänsarvia ja sianrakkoa

Entisaikaan ajateltiin, että ihmisen elinvoima sekä myös sairaudet ja taudit sijaitsivat ihmisen veressä. Tähän ajatukseen perustui kuppaus; kuppauksella parannettiin poistamalla ihmisestä paha ja sairas veri.  Kuppaaminen tehosi mm. päänsärkyyn, korva- ja hammassärkyyn, verenpainetautiin sekä niska- ja hartiasärkyihin. Kuppausta ajateltiin myös ennaltaehkäisevänä hoitona.  Moni kävi kupattavana muutaman kerran vuodessa, vaikkei kärsinytkään mistään vaivasta.
Kupparin työvälineitä olivat kuppaussarvet, kuppausveitsi ja sianrakko. Kuppauspaikkana oli sauna, sillä lämpö ja peseytyminen pehmitti ihoa ja sai veret liikkeelle. Toimenpiteenä kuppaus kesti yhdestä kahteen tuntia.

Kuppaussarvia käytettiin tavallisesti 10-20 kpl.  Kuppari asetti lehmän tai sonnin sarvesta valmistetut kuppaussarvet iholle kipeisiin kohtiin.  Sian tai lehmän virtsarakosta otetulla kalvolla peitettiin sarven yläpäässä oleva reikä.
Museon kokoelmissa oleva sianrakko on keltaista, ohutta, paperimaista ja haurasta materiaalia.
Kalvoon tehtiin pieni reikä, josta sarvea imettäessä ilma pääsi pois. Kun iho sarvien alla oli kohonnut, lyötiin kohouman keskelle haavat kupparinveitsellä. Tavallisesti veitsi oli kyläsepän tekemä. Veitseen liittyi uskomuksia: veitsi oli valmistusvaiheessa karkaistava naisen maidossa eikä kuppari saanut näyttää veistä kenellekään ulkopuoliselle.  
Sarvet asetettiin paikalleen ja ne täyttyivät vähitellen verestä ja tippuivat itsekseen pois, kun sarvi oli täyttynyt verellä. Paha veri oli vuotanut pois, kun vuoto haavoista tyrehtyi tai muuttui ”maitomaiseksi”.
Näitä Kuusankosken esinekokoelmaan kuuluvia kupparin työvälineitä on käyttänyt Kuusankosken Mäyrämäessä asunut Sohvi, joka kierteli kuusankoskelaisten saunoissa kuppaamassa ainakin vielä 1950-luvulla. Useimmiten kupparit olivat vanhoja naisia ja taito periytyi suvussa. Kuppaaminen on ollut kansanlääkintämuotona yleistä koko Suomessa, varhaisimmat tiedot kuppaamisesta ovat 1500-luvulta. Lähes joka kylässä on ollut kuppari.  Kuppaamisen yleisyydestä kertoo myös se, että kuppaussarvia on varmasti talletettu jokaiseen suomalaiseen kulttuurihistorialliseen museoon. Poikilo-museoiden kokoelmassa on kuppaussarvia Sippolasta, Valkealasta, Elimäeltä, Kuusankoskelta ja Kouvolasta.

Lähteenä on käytetty:  Tuovinen, Jane 1984: Tietäjistä kuppareihin. Kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa. WSOY. Porvoo.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Lastentalon elämää

Kun Kuusankosken Lastentalon toiminta käynnistyi syksyllä 1951, kävivät Kymi-Yhtymä -lehden toimittaja ja valokuvaaja tutustumassa päiväkodin toimintaan. Lehtiartikkelin kuvauksen perusteella päiväkodin aamu alkoi aamuhartaudella, jonka jälkeen lapset jakaantuivat ”Mehiläisiin” ja ”Lemmikkeihin”. Molemmille ryhmille on omat huoneensa, jossa askarreltiin ja leikittiin. Välillä ulkoiltiin. Ruokailun jälkeen lapset nukkuvat päiväunet. Kotiin lapset pääsivät kahden ja neljän aikoihin.
Ruokailusta lehdessä kerrotaan tarkasti:
”Pian tulee päivän tärkein heti – aamiainen. Merkitsemme ruokalistan muistiin. Se sisältää valmiita voileipiä, maitoa, perunaa ja kastiketta, maksalaatikkoa, puolukkahilloa ja jälkiruuaksi marjakeittoa sekä putinkia. Se ei siis ollutkaan mikään vaatimaton ateria, jokin yksitoikkoinen perunakeitto ja voileipä. Joukko on myös sen näköistä, että kunnollisen ruokapöydän ääressä täällä on istuttu, eikä varmaan ruokahalussakaan ole ollut moittimista. Seimen lapset ovat järjestään kaikki pulloposkisia. Lastentarhalaisilla kasvojen piirteet ovat tietenkin jo enemmän muovautuneet – kaitakasvojakin on joukossa – mutta yhtään laihaa ruipeloa emme heidänkään keskuudessa nähneet. Onkin todettu, että kaikki lapset ovat tämän talon suojissa ollessaan lihoneet.”
 Lapset söivät ateriansa posliinilautasilta. Käytössä oli mm. Esteri Tomulan suunnittelemat ”Satuprinsessa” lautaset.
”Syönnin jälkeen lastentarhan kokopäiväosaston lapset kiipeävät juhlasalin yläpuolella olevalle sievälle parvekkeelle ja paneutuvat päivälevolle”
Lehdessä on kuva päiväunilla nukkuvista lapsista. Pieniä lapsia on Suomessa nukutettu päiväunilla ulkona jo 1920-luvulta lähtien arkkiatri Arvo Ylpön ohjeiden mukaisesti. Myös Lastentalon seimen lapset nukkuvat terveellisesti ulkoparvekkeella. Seimen päivärutiineihin kuului myös pienten vauvojen kylvettäminen, koska monissa perheissä hygieniaolot olivat vielä 1950-luvulla heikot.

 Toimittaja kirjoittaa lehdessä:
”Leikkikalut, joita näyttää olevan runsaanlaisesti ja pienet, sievät lastenkalustot antavat tälle pienokaisten puuhailulle aidon ympäristön. --- ”Leikkiminen on hauskinta”, vakuuttaa Lasse. ”Tuo tylppäkuono auto on paras leikkikalu”.
Olisiko kyseessä ollut tämä auto?

Tytöille oli nukkeja, joille päiväkodin työntekijät olivat tehneet vaatteita. Punaisissa nukenkehdoissa ja –sängyissä oli myös työntekijöiden tekemät vuodevaatteet, lakanat kauniisti nimikoitu kirjaimin LT.  Kuvan nuken mekko on valmistettu samasta kankaasta kuin päiväkodissa käytössä olleet lasten esiliinat.

Toimittaja kirjoittaa lasten askarteluhetkestä:
”Mehiläiset leikkaavat tylppäpäisillä saksilla postikortteja ja liimaavat kuvat paperiarkeille valmistaen siten itselleen kuvakirjoja”.
Tämä vanerinen kirja on todennäköisesti kuitenkin päiväkodin työntekijän valmistama. Mikä minusta tulee? Maanviljelijä? Arkkitehti? Liikennepoliisi? Mitähän näistä vuonna 1951 päiväkodissa olleista lapsista tuli isona?

Lähteenä on käytetty Kymintehtaan päiväkodilta saatujen tietojen lisäksi Kymi-Yhtymä lehden 8/1951 artikkelia Päivä uudessa lastentalossa.


keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Kuusankosken Lastentalossa

Kino-Poikilossa esitetään Lapsen tähden -näyttelyn yhteydessä dokumenttifilmi "Työväenhuolto Suomen tehtaissa". Filmi on kuvattu vuonna 1928 Kaukaan ja Kuusankosken tehtailla. Dokumentissa esitellään myös tehtaan päiväkotia ja lapsia leikkimässä päiväkodin pihalla.
Viime vuonna saimme esinelahjoituksen Kymintehtaan päiväkodilta. Lahjoitus sisälsi huonekaluja, astioita ja leikkikaluja. Kymintehtaan päiväkoti eli Lastentalo valmistui Kotiharjuun vuonna 1951. Rakennuksen suunnitteli pohjois-kymenlaaksolainen rakennusmestari Eino Niininen. Rakennuksessa oli myös äitiys- ja lastenneuvola sekä päiväkodin työtekijöiden asuntoja. Kymi-yhtiö lahjoitti 75-vuotisjuhlassaan, vuonna 1947, tontin sekä 3 miljoonaa markkaa Kuusankosken kunnalle Lastentalon rakentamista varten.
Kymintehtaan päiväkoti toukokuussa 2013.
Vuosikymmenten aikana monet lapset ovat nukkuneet päiväunensa Lastentalon salin parvella ja hämmästelleet – ja ehkä vähän pelänneetkin – parven alareunaan maalattua, 12 metristä, satuaiheista freskoa.
Kaksi yksityiskohtaa Tapani Lemminkäisen kattomaalauksesta Hyvän ja pahan taistelu. Kuvat: Anna-Kaarina Kippola.
Lastentalossa oli erikseen seimi ja tarha. Seimeen otettiin jo kahden viikon ikäisiä vauvoja ja tarhan puolella hoidettiin yli kolmevuotiaita lapsia kouluikäiseksi asti. Tarhaikäiset olivat jaettu Lemmikkien ja Mehiläisten ryhmiin. Lapset tuotiin päiväkotiin seitsemän aikaan aamulla. Vuonna 1951 ilmestyneen Kymi-Yhtymä lehden artikkelin mukaan äiti sai tuoda lapsen hoitoon jo ennen kuutta, jos äiti oli vuorotyössä.  
Lastentalossa oli tuon ajan merkittävän kalustesuunnittelijan, arkkitehti Elli Ruuthin suunnittelemat kalustot. Seimen puolella pienemmillä lapsilla oli käytössä hauskat, kuutiomaiset tuolit. Tarhan puolella oli käytössä valkoiset, selkänojalliset tuolit. Lisäksi kalustoihin kuului mm. pöytiä, lehtihyllyjä ja kulmahyllyjä.
 

Syksyllä 1951, kun Lastentalon toiminta käynnistyi, oli hoidossa yhteensä 69 lasta, joista 19 oli seimessä. Nykyään päiväkodissa ei ole enää neuvolatoimintaa eikä henkilökunnan asuntoja. Lapsiryhmiä on viisi. Lastentalon alkuvaiheista asti on kahden ryhmän nimi säilynyt entisellään. Lemmikkien ja Mehiläisten rinnalle ovat tulleet myös Sirkut, Tintit ja Vuokot.

Lähteet: Kymi-yhtiön henkilöstölehti; Kymi-Yhtymä 4/1951 ja 8/1951.