Karhunkäpälällä onnea ja terveyttä

Kokoelmiin kuuluu esine, jonka käsittely aiheuttaa ylimääräisiä väristyksiä, taikaesineestä kun on kyse.

Karhunkäpälää on käyttänyt parantamiseen Helena Mikontytär Puujalka (1820-1899) Valkealan Anttilasta. Kerrotaan, että käpälällä on parannettu sairaita ja vaivaisia sekä taiottu Valkealan tyttärille naimaonnea ja emännille karjaonnea. Voi olla, että käpälä on auttanut jo pelkällä ulkonäöllään, sen verran pelottavalta nyljetty ja kuivattu karhunkäpälä näyttää. Samanlainen karhunkäpälä, joka on peräisin Itä-Karjalasta, löytyy  Suomen Kansallismuseon kokoelmista. 

Museoesineenä karhunkäpälä edustaa montaa asiaa. Se on esimerkki Kymenlaakson Osakunnan keruuretkeläisten tallentamista esineistä. Kymenlaakson Osakunta keräsi 1950- ja 1960-luvulla nykyisen Kouvolan alueella esineitä ja kansanperinnettä Valkealasta, Elimäeltä, Sippolasta, Anjalasta ja Kuusankoskelta. Kouvolan esinekokoelmista arviolta kuudesosa on osakuntalaisten keräämää.

Karhunkäpälä on taikaesine. Karhua pidettiin Suomessa myyttisenä eläimenä, jonka metsästämiseen liittyi monenlaisia riittejä ja uskomuksia. Karhu on vahva ja voimakas eläin, joten sen osilla ajateltiin olevan voimaa myös karhun kuoleman jälkeen. ”Tietäjistä kuppareihin, kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa” –kirjassa (1984) Jane Tuovinen kirjoittaa kansanparantajien välineistä:

                            

”Yleinen periaate oli, että parannusvälineen tuli olla sairautta voimakkaampi. Siksi esim. karhun eri ruumiinosia kuten hampaita, kynsiä, kämmentä, turpanahkaa jne. käytettiin tautien poisajamiseen. Karhun ja ilveksen kynnellä voitiin raapia sairaasta kipu pois.”

Kymenlaakson Osakunnan retkestä kertoneessa Raivaaja-lehdessä 16.7.1959 kerrotaan karhunkäpälän yhteydessä Valkealan olleen taikojen pitäjä. Valkealan kansalaisopiston kokoamassa Anttilan muistivihkossa  kerrotaan:

”Horpun suur tietäjä parans sekä sai aikah tautii. Se osas laittaa karhui pahantekoh sekä estää niit. Sen vävy kun asu Kasikkahal eikä ollu oikeen mielemmukahiin  niin tietäjä lähetti sinne karhun ja revitytti kuus lehmää vävyn karjast.”

Myös Kouvola-nimi liittyy karhuun. Kouvolan historiaa tutkinut Veikko Talvi on todennut, että Kouvola on saanut nimensä Kouvolan alueelle 1400-luvulla muuttaneista hämäläisistä, joiden nimen taustalla on ollut mm. aavetta ja karhua merkinnyt sana Kouvo.

Lehmänsarvia ja sianrakkoa

Entisaikaan ajateltiin, että ihmisen elinvoima sekä myös sairaudet ja taudit sijaitsivat ihmisen veressä. Tähän ajatukseen perustui kuppaus; kuppauksella parannettiin poistamalla ihmisestä paha ja sairas veri.  Kuppaaminen tehosi mm. päänsärkyyn, korva- ja hammassärkyyn, verenpainetautiin sekä niska- ja hartiasärkyihin. Kuppausta ajateltiin myös ennaltaehkäisevänä hoitona.  Moni kävi kupattavana muutaman kerran vuodessa, vaikkei kärsinytkään mistään vaivasta.

Kupparin työvälineitä olivat kuppaussarvet, kuppausveitsi ja sianrakko. Kuppauspaikkana oli sauna, sillä lämpö ja peseytyminen pehmitti ihoa ja sai veret liikkeelle. Toimenpiteenä kuppaus kesti yhdestä kahteen tuntia.

Kuppaussarvia käytettiin tavallisesti 10-20 kpl.  Kuppari asetti lehmän tai sonnin sarvesta valmistetut kuppaussarvet iholle kipeisiin kohtiin.  Sian tai lehmän virtsarakosta otetulla kalvolla peitettiin sarven yläpäässä oleva reikä.

Museon kokoelmissa oleva sianrakko on keltaista, ohutta, paperimaista ja haurasta materiaalia.

Kalvoon tehtiin pieni reikä, josta sarvea imettäessä ilma pääsi pois. Kun iho sarvien alla oli kohonnut, lyötiin kohouman keskelle haavat kupparinveitsellä. Tavallisesti veitsi oli kyläsepän tekemä. Veitseen liittyi uskomuksia: veitsi oli valmistusvaiheessa karkaistava naisen maidossa eikä kuppari saanut näyttää veistä kenellekään ulkopuoliselle.  

Sarvet asetettiin paikalleen ja ne täyttyivät vähitellen verestä ja tippuivat itsekseen pois, kun sarvi oli täyttynyt verellä. Paha veri oli vuotanut pois, kun vuoto haavoista tyrehtyi tai muuttui ”maitomaiseksi”.

Näitä Kuusankosken esinekokoelmaan kuuluvia kupparin työvälineitä on käyttänyt Kuusankosken Mäyrämäessä asunut Sohvi, joka kierteli kuusankoskelaisten saunoissa kuppaamassa ainakin vielä 1950-luvulla. Useimmiten kupparit olivat vanhoja naisia ja taito periytyi suvussa. Kuppaaminen on ollut kansanlääkintämuotona yleistä koko Suomessa, varhaisimmat tiedot kuppaamisesta ovat 1500-luvulta. Lähes joka kylässä on ollut kuppari.  Kuppaamisen yleisyydestä kertoo myös se, että kuppaussarvia on varmasti talletettu jokaiseen suomalaiseen kulttuurihistorialliseen museoon. Poikilo-museoiden kokoelmassa on kuppaussarvia Sippolasta, Valkealasta, Elimäeltä, Kuusankoskelta ja Kouvolasta.

Lähteenä on käytetty:  Tuovinen, Jane 1984: Tietäjistä kuppareihin. Kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa. WSOY. Porvoo.