perjantai 23. toukokuuta 2014

Kauneutta sadevedellä ja munanvalkuaisella

Kouvolassa on lauantaina 24.5. Kympin nainen –tapahtuma, jossa museokin on paikalla. Tapahtumatorilla on museon esittelypöydässä ihmeteltävänä joitakin kauneudenhoitoon liittyviä esineitä. Tartuin taas Emännän tietokirjaan ja tässä poimintoja kauneudenhoidosta 1930-luvulla:

”Kaiken kauneudenhoidon perustana on terve, puhdas ruumis. Nykyään ei tyydytä kauneuteen, jonka voi saada sivelemällä ihoon maalia, kiristämällä vartaloa ylen kireillä liiveillä jne. vaan kauneuden ihanteena on sopusuhtaisesti kehittynyt, voimistelulla, kylvyillä ja liikunnalla nuorekkaana ja terveenä pysytetty ruumis.” (Emännän tietokirja, II osa, 1932: Kauneudenhoito)

”Paras kauneudenhoito on yleinen ruumiinhoito kasvojen hoidon ohella. Nuorekkaana pysyy, ken elää terveesti lähellä luontoa, urheilee ja voimistelee ja pitää huolen asuntonsa ilman puhtaudesta sekä yöllä että päivällä.” (Emännän tietokirja, II osa, 1932: Kasvojen hoito)

”Kasvojen jokapäiväinen puhdistaminen on tärkeää. Parasta pesuvettä on sadevesi.”
”Puuteri on yleinen kauneudenhoitoväline. Puutereita on erilaisia, kuten perunajauho-, vehnä-, riisi-, talkki-, magnesium ja sinkkioksidipulveria. Puuteri peittää rumia läiskiä, parantaa ehkä huonoa kasvojen väriä ja imee itseensä hikeä ja ihon talia.” (Emännän tietokirja, II osa, 1932: Kauneudenhoito)

Museon kokoelmissa on pieni hopeinen puuterirasia. Se näyttää siltä, että se olisi tehty taskukellon kuoriin. Kannessa on kaiverrettuna nimikirjaimet MN. Puuterirasia on ollut häälahja sulhaselta morsiamelle.  Verner ja Martta Niemelä vihittiin lokakuussa 1928.







Ryppyjen välttämiseksi annetaan ohjeita:
”Ken tahtoo varoa saamasta ryppyjä kasvoihinsa, pitäköön silmällä kasvojensa ilmeitä. Kovat virnistykset, tarpeettomat ilmehtimiset ja pysyvästi surkea ilme aiheuttavat auttamattomasti ryppyjä, samoin kyyneleet. Tilapäisesti auttavat ryppyjen poistamisessa kasvojen höyryttäminen sekä erilaiset voiteet. --- Munanvalkuaista suositellaan hyvänä aineena ryppyjä vastaan. Kasvot sivellään ryppykohdista munanvalkuaisella, joka saa kuivua paikalleen kovaksi kuoreksi, noin ½ tuntia. Kun kuori sitten pestään pois haalealla vedellä, näyttää iho nuoremmalta ja sileämmältä kuin ennen.” (Emännän tietokirja,II osa, 1932: Kasvojen rypyt)
 
Hiustenhoito on oleellinen osa kauneudenhoitoa. Museokokoelmissa on useita piippaussaksia, käherryspihtejä. 

”Vanhastaan on käytännössä kolmi- tai viisipiikilliset ns. krepeerauspihdit, joiden piikkejä vastassa on aaltouurteinen levy. Tällaisilla pihdeillä saadaan lyhyttä, jyrkkää käherrystä, mutta ei varsinaisia pikkukiharoita. Pikkukiharoita varten tarvitaan kaksipiikkiset pihdit, joiden toinen piikki on syvän uurteinen.” (Emännän tietokirja ,II osa, 1932: Käherryspihdit)







”Ken haluaa säilyttää hiuksensa terveinä ja ehjinä ei koskaan tartu käherryspihteihin. Vaarattomia hiuksille ovat ”vesilaineet” ja myös huolellisesti suoritettu permanenttikäherrys. ---Mutta jos kähertämistä kuitenkin harjoittaa, on ainakin pidettävä huolta siitä, etteivät pihdit ole liian kuumat. Sen näkee siitä, että ne koetettaessa jättävät valkoiseen paperiin mustanruskean merkin.” (Emännän tietokirja, I osa, 1932, Hiusten hoito)

”Hiusten jokapäiväiseen hoitoon kuuluu harjaaminen ja kampaaminen. Kamman tulee olla harva ja tylppäpiikkinen eikä se saa olla metallia. --- Kampaamisellahan tarkoitetaan vain suoria hiukset ja harjaamalla pehmeällä harjalla poistetaan tukasta tomu ja muu irtolika.” (Emännän tietokirja, I osa, 1932, Hiusten hoito)
 
”Kampausnutun hankkii pukuvarastoonsa jokainen järjestyksestä ja siisteydestä huolehtiva nainen. Kampausnuttu puetaan ylle hiuksia suittaessa ja harjattaessa. Sen tulee olla niin väljä, että sen helposti voi vetää myöskin puvun päälle sen suojaksi, kun joskus päivällä kesken työn touhun on epäjärjestykseen joutunutta tukkalaitetta suorittava.” (Emännän tietokirja, II osa, 1932; Kampausnuttu)

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Kouvolan pojat Aunuksen sotaretkellä vuonna 1919



Heimosodat käytiin vuosina 1918-1922 Suomen lähialueilla. Heimosotien tarkoituksena oli liittää rajantakainen Karjala juuri itsenäistyneeseen Suomeen, koska ajateltiin, että Itä-Karjalasta olisi taloudellisesta hyötyä Suomelle- LisäksiVenäjää vastaan tarvittiin turvallinen raja-alue.

Tämän tekstin lähteenä on käytetty Jouko Vahtolan teosta Nuorukaisten sota – Suomen sotaretki Aunukseen.

Aunuksen sotaretki alkoi keväällä 1919 ja päättyi talvella 1920. Miehiä alettiin värvätä armeijaan alkuvuodesta 1919. Palvelukseen sitouduttiin kahdeksi kuukaudeksi ja palkkioksi luvattiin ylläpito ja varusteet sekä 300 markan kuukausipalkka. 

Vahtolan mukaan Aunuksessa taisteli noin 7000 miestä suomalaista ja aunuslaista.  Reilusti yli puolet sotilaista oli 16-20 -vuotiaita. Mukana oli paljon koululaisia. Koululaiset olivat kansakoulun ja yhteiskoulun ylimpien luokkien oppilaita. 

Kouvolasta osallistui Aunuksen sotaretkelle yhteensä 42 miestä tai poikaa. Suuri osa pojista on Kouvolan Yhteiskoulun oppilaita. Olen saanut koottua 39 nimen listan; osa nimistä on peräisin museon kuva-arkistossa olevien valokuvien tiedoista. Osa nimistä on saatu selville Yhteiskoulun vuosikertomuksista ja osa Yhteiskoulun matrikkelista. Syntymävuoden olen saanut selvitettyä 21 henkilön kohdalta. 17-vuotiaita oli yhdeksän, 18-20-vuotiaita kymmenen. Kaksi oli 16-vuotiaita ja nuorin oli 14-vuotias. Suuri osa pojista oli värväytynyt joukkoihin huhtikuussa, sillä heidän sitoumuksensa päättyivät kesäkuun alussa.

Osa pojista kävi kuvauttamassa itsensä Karlssonin valokuvaamossa. Olen aina tätä kuvaa katsoessani miettinyt, mikä saa nuoret miehet lähtemään sotaan. Kuvaushetkellä he eivät tiedä kohtaloaan.


Kuvassa keskellä istuu Sulo Priha, rautatieläinen ja myöhemmin Kouvolan museon hoitaja.  Kuvatietojen mukaan kuvassa on Matti Aarnio (s.1901), joka myöhemmin tunnettiin Motti-Mattina, tuleva eversti, joka oli osallistunut jo tammikuussa 1919 Viron vapaussotaan ja sitä aikaisemmin Suomen sisällissotaan. Olof Lundströmin, joka on ylärivissä toinen oikealta, päiväkirjamerkintöjen ansiosta tiedämme tarkemmin kouvolalaisten sotaretkestä. Kuvassa on myös Nisse Lundström.

Sotaan lähteviltä alle 20-vuotiailta vaadittiin vanhempien lupa, mutta osa karkasi sotaan salaa. Joskus vanhemmat tulivat etsimään poikiaan ja viemään heitä kotiin. Vahtola kertoo tutkimuksessaan esimerkin. Eräässä päiväkirjamerkinnässä kerrotaan apteekkarinleski Lundströmistä, ”energisin kaikista jotka etsivät karkuripoikiaan.”  Mamma Lundström saapui Sortavalaan ja kävi jääkäriluutnantti Soveliuksen , joka vastasi värväämisestä, kanssa läpi vapaaehtoisten luettelot, josta poikaa ei löytynyt. He kävivät myös majoitustiloissa, jossa kaikki olivat läsnä nimenhuudossa, mutta Lundströmiä ei siellä ollut. Seuraavana päivänä apteekkarinleski tarjosi Soveliukselle 10 000 mk, jotta tämä selvittäisi pojan olinpaikan. Sovelius kertoi tehneensä jo kaikkensa, jolloin Lundström suuttui ja uhkasi soittaa kenraali Mannerheimille, että hänen poikaansa piiloteltiin. Sovelius toteaa: ”Pyysin akkaa menemään ulos eikä enää häiritsemään minua”. 

Apteekkarinleski Lundströmin ei auttanut muu kuin lähteä kotimatkalle. Myöhemmin selvisi, että poika oli koko ajan ollut Sortavalassa, asui yksityismajoituksessa, nähnyt äitinsä monta kertaa, mutta piiloutunut.

Sovelius päättää kertomuksensa: ” Retkikunnan päättymisen jälkeen hän ei matkustanut kotiinsa vaan jatkoi seikkailujaan Itämeren provinsseissa. Äiti taas palkkasi henkilön, joka matkusteli ympäri Suomea ja etsi kadonnutta lammasta.” Vahtola sanoo Soveliuksen kertoneen kouvolalaisesta Olof Lundströmistä.

Kertomus hämmentää minua. Oletin, että kuvassa olevat Lundströmin pojat saattaisivat olla veljeksiä. Miksi etsiä vain yhtä poikaa, jos kaksi poikaa oli matkalla sotaretkelle? Entä apteekkarinleski Lundström? Kouvolassa ei vuosien 1890, jolloin ensimmäinen apteekki perustettiin, ja vuosien 1919 välisenä aikana ollut yhtään Lundström nimistä apteekkaria. Ehkä apteekkarinleski oli muuttanut Kouvolaan miehensä kuoleman jälkeen? Rehtori Ivar Hallin laatimassa Kouvolan Suomalaisen Yhteiskoulun vuosikertomuksessa 1918-1919 mainitaan Viron ja Aunuksen retkelle osallistuneiden joukossa molemmat Lundströmin pojat. Yhteiskoulun matrikkelissa Olofin ja Nilsin vanhemmiksi mainitaan varikonjohtaja Johannes Lundström ja Sofi Koski. Johannes Lundström toimi rautatievarikon esimiehenä vuoteen 1929. Ehkä Soveliuksen tarina olikin vain aikansa kaupunkitarina? Tai ehkä kyseessä oli joku toinen Lundström.

Jouko Vahtola toteaa sotaretkelle lähteneiden motiivista:

 ”Luultavaa on, että varsinkin silloin, kun päätös tehtiin porukalla tai suojeluskunnan päällikön tai koulun rehtorin vaikuttamana, motiiveja ei sen syvemmin tiedostettu. Pinnalla lienee ollut pikemminkin seikkailuinto, sotimiskunnon ja sitä kautta isänmaallisuuden osoittamisen halu, varsinkin niillä, jotka eivät olleet päässeet sotimaan vuonna 1918.”

Näin varmasti oli kouvolalaisten kohdalla.  Kouvolan Suomalaisen Yhteiskoulun  johtajaksi valittiin vuonna 1912 matematiikan maisteri Ivor Hall, jota kuvataan käskeväksi ja kiivaaksi. Koulussa oli ankara kuri ja sotilaallinen järjestys. Sisällissodan aikana ja jälkeen rehtori Hallin osuus oli merkittävä, hän toimi Kouvolan suojeluskunnan esikunnan päällikkönä. Jos tässä ilmapiirissä ei olisi löytynyt vapaehtoisia sotaan lähtijöitä, niin ei sitten missään.

Myös Vahtolan tutkimuksessa (s.108) rehtori Hallista todetaan:

” Erityisesti on mainittava Kouvolan Yhteiskoulu, jossa rehtori Hall suorastaan johti paikallista värväystä ja välitti kymmenlukuisen joukon vapaaehtoisia koulupoikia Aunukseen, mm. Uuno Kailaan ystävineen.” 

Olof mietti syitään rintamalla oloon:

Tämä siis on rintamalla oloa. Olen äärimmäisen väsynyt viime yön ponnistuksista, jotka olivat minulle hyvin raskaat. ---Mutta miksi olen täällä, miksi nämä muut. Miksi on meitä täällä 18 nuorta suomalaista poikaa kaukana kotimaastamme? Miksi olemme täällä uhraamassa itsemme. ---

En tiedä, mikä toisia on vetänyt tänne. Eipä juuri seikkailut, sillä kuulien vinkunassa ei todellakaan ole hauskaa. Tuskinpa kukaan tuli rahastakaan myymään itseään. Mutta miksi minä tulin? 

Tämä oli minulle aivan välttämätön. Sitä vaati kehitykseni mahdollisuus. Ilman tätä se olisi jatkunut auttamattomasti entiseen suuntaa. Tämä tekee minusta lujatahtoisemman, vakavamman, miehen. ---” (Vahtola 1997, 248)

Museon kokoelmiin kuuluu valkoinen käsivarsinauha. Kirjaimet A.V.A  on lyhennys sanoista Aunuksen Vapaaehtoinen Armeija. 


Polovinassa, lähellä Petroskoita, käytiin ankarat taistelut kesäkuussa 1919. Ennen taistelujen alkua oli miehiä komennettu laittaamaan valkoinen käsivarsinauha A.V.A-tunnuksin kumpaankin käsivarteen. Jos nauhoja ei ollut riittävästi, niitä piti tehdä lumipuvuista, koska niitä ei lähiaikoina tarvittaisi.
 
Kouvolalaisille taistelu oli erityisen ankara. Olof kertoo päiväkirjassaan:

” Klo 1 aikaan saimme määräyksen mennä kylään. Punaiset olivat jättäneet sen. Maantiellä virui vielä punaisten ruumiita. Kun olimme saaneet komppanian kuntoon, menin 1. KK-komppaniasta  etsimään poikia. Kysyin Elokasta, kaatunut. Tuomisesta eivät tienneet mitään. Kävimme katsomassa Elokasta. Oli kaatunut metsän reunaan, lähelle paikkaa, missä Priha haavoittui. Kuula oli mennyt pään läpi. Läheltä taitoimme ruusuja napin läveen rinnalle.

Lähistöllä makasi vielä haavoittuneita. Sanitääriä huusivat, lohduttelimme, että heti tulee. Sitten kävin Tainion kanssa etsimään Rafaelia. Hän oli myöskin metsän reunassa, nurmikolla. Kuula oli tullut hiukan oikealta, sattunut tähtäimeen ja mennyt vasemman silmän alapuolelta pään läpi. Kivuton kuolema. Ei ollut sanaakaan sanonut, heti oli kuollut. Korjasimme kaikki hänen tavaransa.

Sitten kävin sairaalassa. Aivan oven vieressä makasi L. Tuominen. Kuula oli mennyt vatsan läpi, luultavasti vaarallinen. Viereisessä huoneessa makasi Stupitsin ja Einari Lautaniemi. Häntä oli sattunut vatsaan vaarallisesti, ja hetken kuluttua hänkin kuoli. Vielä oli kaatunut Kautto, eräs vänrikki ja monta tuntematonta haavoittunut: Roiha, Nesteroff ja paljon upseereita.

Kyllä se oli kauhun päivä meille kouvolaisille. 4 kaatunut ja 4 haavoittunut. Kukapa olisi aavistanut, että esim. Sovio ja Lautaniemi, ainoat jalkaväen kouvolaiset, kaatuvat heti ensi taistelussa, ja että Elokas ja Rafael juuri, kun heidän piti päästä kotiin. Rafaelkin, jota niin hartaasti odotettiin kotiin.” (Vahtola 1997, 387.)

Kouvolan hautausmaa vihittiin käyttöön joulukuussa 1919. Sitä ennen hautausmaahan oli jo siunattu Polovinan taistelussa kaatuneet; Reino Elokas, Tauno Sovio, Rafael Silfvast, Einari Lautaniemi ja Lauri Tuominen.  Tauno Sovio oli kuollessaan 14-vuotias.

 
Lähteet:
Hall J. R 1919: Kouvolan Suomalainen Yhteiskoulu, Kertomus lukuvuodelta 1918-1919.
Kouvolan suomalainen yhteiskoulu yhteislyseo-lyseo 1903-1953. Kouvola: Kouvolan kirja- ja kivipaino. 1953.
Talvi Veikko 1984, Kouvolan historia II.
Vahtola, Jouko 1997: Nuorukaisten sota. Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Helsinki; Kustannusosakeyhtiö Otava.

maanantai 27. tammikuuta 2014

A. W. Lyra ja valokuva-albumi



Pöydällä telineessä pidettävän albumin ruskeissa nahkakansissa on kauniita, värillisiä kukkakuvioita, kyyhkynen ja kultakirjaimin tekstit A. W. Lyra 15.5.1894 Helsingfors. Yläreunassa on kultainen enkelikoriste. Ensimmäiset sivut ovat punaista silkkiä, sisäsivut on kuvioitu maisemakuvin. Sivuilla on soikeat tai suorakulmaiset, kultareunaiset aukot valokuville. Valokuvia albumissa ei ole.



Kuka oli A. W. Lyra? Miten hän liittyy Kouvolan historiaan vai liittyykö mitenkään? Onko albumi esineenä tavallinen vai harvinainen? Miksi kaupungin kokoelmissa on tällainen esine? Museon tiedoista ei taaskaan selviä muuta kuin että valokuva-albumi on saatu kokoelmiin 1960-luvulla.

Joitakin vuosia sitten lähdin selvittämään albumin tarinaa. Aloitin tutkimukseni helpoimmalla mahdollisella tavalla, internetistä.  Hakusanalla A. W. Lyra löysin sanomalehtitietokannasta 3.7.1884 maininnan A. W. Lyran kirjoittamasta teoksesta ”Rippikouluun valmistava kristillisyyden opetus Suomen seurakunnissa.”

Parin tunnin internet-tutkinta tuotti yllättävän paljon tuloksia albumin alkuperäisestä omistajasta. Lääketieteen professori Arno Forsiuksen sivuilta  löysin paljon tietoa Lyra-suvusta ja myös A. W. Lyrasta.

Alexander Wilhelm Adolfinpoika Lyra syntyi 15.5.1834 ja kuoli vuonna 1904. Alexander opiskeli Helsingin yliopistossa ja hänet vihittiin papiksi vuonna 1858. Naimisiin Alexander meni neljä vuotta myöhemmin serkkunsa Ida Adolfina Lyran kanssa. Perheeseen syntyi viiden vuoden aikana neljä lasta: kolme poikaa ja tytär.  A.W. Lyra toimi mm. Helsingin kirkkoherrana ja Porvoon tuomiokapitulin asessorina. Valokuva-albumiin merkittynä päivänä 15.5.1894 Alexander täytti 60 vuotta.  Suomen Sukututkimusseuran Hiski-tietokannasta löytyi kolmen lapsen syntymäajat ja nimet: Mårten, Helmi ja Armas.

Kysyin A. W. Lyran valokuvaa Museoviraston kuva-arkistosta, josta niitä löytyi useampi. Kuvien käyttö on maksullista, siksi kuvaa ei ole tässä blogissa. Museoviraston kuva-arkistosta selvisi myös, että näin koristeelliset albumit eivät ole olleet kovin yleisiä. Albumit olivat kalliita, niitä hankittiin kirja- ja paperikaupoista. Suomeen albumeja – kuten muitakin valokuvaustarvikkeita - saatiin Saksasta tai joskus Pietarista. Valokuva-albumeihin kerättiin ns. käyntikorttikuvia ja albumit olivat esillä salin pöydällä vieraiden selailtavana.  

Miten helsinkiläisen, korkeassa pappisvirassa olevan henkilön valokuva-albumi on päätynyt Kouvolan kaupunginmuseon eikä esimerkiksi Helsingin kaupunginmuseon kokoelmaan? Mistä selvittää, onko Lyra-sukua asunut Kouvolassa? Veikko Talven kirjoittaman Kouvolan historia II  -kirjan henkilöhakemistosta selvisi, että vuosina 1957-1960 Kouvolan kauppalan valtuuston jäsenenä on ollut junanlähettäjä Erik Lyra. Oliko Erik Alexanderin sukulainen? Jos oli, niin asuuko Lyra-sukua edelleen Kouvolassa? Puhelinluettelosta ei löytynyt Lyra-nimeä, mutta Lyyra-nimisiä kylläkin. Olisiko nimen kirjoitusasu muuttunut jossakin vaiheessa?  Aiemmin rautatieammatit periytyivät usein suvussa, joten valitsin ensimmäisen soittoni kohteeksi konduktöörin. Päätelmäni rautatieläisyydestä osoittautui vääräksi tässä kohtaa. Puhelun lopputulos oli kuitenkin antoisa; saan Lyra-suvun vaiheita tutkineen sukututkijan yhteystiedot.

Sukututkijalta sain tietää, että Alexander Lyran nuorimman pojan, Säiniön asemapäällikön Armas Lyran pojan nimi oli Erik. Kaupunginarkistosta varmistui, että rautatievirkailija Erik Lyran henkilötiedot täsmäävät Alexanderin pojanpoikaan. Erikin tiedot löytyivät myös Kouvolan Suomalaisen Yhteiskoulun matrikkelista.

Kirjoitin albumista tarinan Kouvolan Sanomiin tammikuussa 2007. Lopetin tarinan lauseella: ”Yhteys Kouvolaan löytyi, mutta tarinassa on vielä aukkoja. Mitä on tapahtunut valokuva-albumin valokuville?”  Lehden ilmestymisen jälkeisenä päivänä puhelin soi; Erikin poika kertoi muistavansa albumin isoäitinsä pöydällä kouvolalaisessa vanhainkodissa. Valokuvien tilalla oli uskonnollisia kuvia.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Jäätelöä!




Tämä laite on jäätelökone. Sillä on valmistettu jäätelöä Kirjokiven kartanossa, todennäköisesti 1930-luvulla. 

Kirjokiven kartano sijaitsee Valkealassa. Kartanon rakennutti vuorineuvos Rudolf Elving (1849-1927), helsinkiläinen asianajaja, varatuomari ja teollisuusmies, Voikkaan paperitehtaan perustaja ja Kymi-Yhtiön johtaja 1904-1908. Kartano rakennettiin todennäköisesti 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kirjokiven kartano muodostui laajasta puistoalueesta, viljelysmaista ja metsäaluista. Laajimmillaan, 4600 ha, Kirjokiven kartanon maa-alueet olivat 1900-luvun alussa. Vuorineuvoksen kuoleman jälkeen kartano siirtyi Elvingin pojalle. Vuonna 1963 Kouvolan kaupunki osti Kirjokiven kartanon kesäsiirtolatoimintaa varten. Nykyään kartano on yksityisomistuksessa.

Kouvolan kaupungin aikana 1970-luvulla kartanosta talletetiin museokokoelmiin esineistöä sekä arkistoaineistoa.

Vanhoista kodinkoneista (ja kodin hoidosta ja elämästä ylipäätään) on olemassa kaksi aivan mahtavaa lähdeteosta; Emännän tietokirja (1932) ja Matilda Langelt’in Täydellinen käsikirja perheenemännille (1885). Emännän tietokirja kertoo jäätelön valmistamisesta seuraavaa:
”Jäädyttämiseen käytetään nykyjään melkein yksinomaan erikoisia jäätelökoneita, joissa jäätelö erikoisen laitteen avulla saadaan olemaan yhtämittaisessa liikkeessä, niin että eri osat joutuvat olemaan kylmän ulkopinnan kanssa kosketuksissa, kunnes jäätyminen on päässyt hyvälle alulle. Säiliö, jossa jäädytettävä aine on, ympäröidään hienonnetuilla jäillä, johon kerrosten väliin on pantu suoloja, jotka sulaessaan sitovat paljon lämpöä. Kolme osaa lunta tai jäätä ja yksi osa keittosuolaa toisiinsa sekoitettuna antavat n. -20 C. Jäät saadaan helposti pienennetyksi panemalla ne säkkiin ja lyömällä niitä vasaralla tai kirveen perällä. Tasaisia ja pirstoutumattomia palasia saadaan, jos paloitteluneuvoina käytetään terävää, isoa naulaa ja vasaraa. Jäätelökoneeseen pantavien aineiden tulee olla aivan kylmiä. Kun seos on jäätynyt sakeaksi, otetaan väännin siitä pois, jotta se ei rikkoutuisi jäätelön jäätyessä kovemmaksi.”
Kuvituksena on Kirjokiven kartanon jäätelökoneen näköinen laite.

Matilda Langlét neuvoo:
”Jäätelön valmistamista varten on nyt jo saatavissa jäätelökoneita noiden tavallisten ”jäätelömalkkien” sijaan, mutta koska nuo ensiksimainitut eivät liene vielä tulleet yleisemmin käytäntöön, selitetään tässä rouva Zetterstrandin mukaan), miten jäätelöä näissä viimeksi mainituissa on valmistettava. Jos ostaa Kockum’in jäätelökoneita (jotka tässä alempana ovat kuvatut ja joita saa mistä hyvin varustetusta astiakaupasta hyvänsä) saa niiden mukana neuvon koneen käyttämiseen kuin myöskin osviittoja parin jäätelölajin valmistamiseen.

Tavallinen jäätelömalkki pannaan korkeaan, tapinreijällä varustettuun sankoon tahi soikkoon, joka on puoleksi täytetty murskatulla ja kerroksittain karkean suolan kera olevalla jäällä. Malkin ympärille pannaan taajaan jäätä sekä suolaa ja kannelle jäätä, vaan ei suolaa. Hetken kuluttua otetaan tämä jää pois, ja kansi nostetaan pois malkin suulta. Seos josta jäätelö on valmistettava, kaadetaan sitte malkkiin, jota puoli tuntia on pyöriteltävä ympäri; jäätelölapioisella (kolmen sormen levyinen, koivupuusta tehty, pitkävartinen, pieni lapioinen) hämmennetään sitte jäätelö ympäriinsä laidoilta ja pohjalta, ja pyöritellään jälleen, kansi suulla, hetken aikaa ympäri. Jäätelöä on nyt sangen usein lapioisella hämmennettävä. Kun se käypi niin sakeaksi, että siitä voi lusikalla lohkaista viipaleita, on se valmista. Sill’aikaa on tietysti osa jäästä ennättänyt sulaa, ja vesi lasketaan sangossa olevasta tapinreijästä pois; muu jää pakataan jäätelömalkin ympärille, jonka annetaan olla sinänsä, kunnes jäätelö on nautittava.”

Jäätelöä siis valmistettiin kotioloissa, mutta ostaakin sitä sai. Kouvolassa Juho Mannerin kahvila- ja konditorialiikkeessä alettiin valmistaa jäätelöä tehdasmaisesti jo vuonna 1926. Ensimmäinen ilmoitus jäätelötehtaasta julkaistiin Kouvolan Sanomissa 26.6.1926.



Kouvolan katukuvaan ilmestyi Mannerin jäätelörattaat heinäkuussa 1926. Ilmoitus Kouvolan Sanomissa 10.7.1926:


Tämä kuva, jossa näkyy myös jäätelörattaat, on otettu Kauppalan- ja Valtakadun (nykyinen Kouvolankatu) risteyksestä todennäköisesti kesällä 1926. Melkein samassa kohdassa on nykyään kesäisin jäätelokioski.


1930-luvulla otetussa kuvassa Mannerin  jäätelöä myydään torilla Liikemiehenkadun ja Kymintien (nykyisen Torikadun) risteyksessä. Kuvan on ottanut Niilo Tanttari. 





Lähteinä tekstissä mainittujen teosten lisäksi:
Kanerva, Osmo 1988: Vuorineuvos Rudolf Elvin ja Valkealan Kirjokiven kartano n. 1895-1952. Anson Oy.
Talvi, Veikko 1984.  Kouvolan historia II.