Heimosodat käytiin
vuosina 1918-1922 Suomen lähialueilla. Heimosotien tarkoituksena oli liittää
rajantakainen Karjala juuri itsenäistyneeseen Suomeen, koska ajateltiin, että
Itä-Karjalasta olisi taloudellisesta hyötyä Suomelle- LisäksiVenäjää vastaan tarvittiin turvallinen raja-alue.
Tämän tekstin lähteenä on
käytetty Jouko Vahtolan teosta Nuorukaisten
sota – Suomen sotaretki Aunukseen.
Aunuksen
sotaretki alkoi keväällä 1919 ja päättyi talvella 1920. Miehiä alettiin värvätä
armeijaan alkuvuodesta 1919. Palvelukseen sitouduttiin kahdeksi kuukaudeksi ja
palkkioksi luvattiin ylläpito ja varusteet sekä 300 markan kuukausipalkka.
Vahtolan
mukaan Aunuksessa taisteli noin 7000 miestä suomalaista ja aunuslaista. Reilusti yli puolet sotilaista oli 16-20 -vuotiaita.
Mukana oli paljon koululaisia. Koululaiset olivat kansakoulun ja yhteiskoulun
ylimpien luokkien oppilaita.
Kouvolasta osallistui Aunuksen sotaretkelle yhteensä 42
miestä tai poikaa. Suuri osa pojista on Kouvolan Yhteiskoulun oppilaita. Olen
saanut koottua 39 nimen listan; osa nimistä on peräisin museon kuva-arkistossa
olevien valokuvien tiedoista. Osa nimistä on saatu selville Yhteiskoulun
vuosikertomuksista ja osa Yhteiskoulun matrikkelista. Syntymävuoden olen saanut
selvitettyä 21 henkilön kohdalta. 17-vuotiaita oli yhdeksän, 18-20-vuotiaita
kymmenen. Kaksi oli 16-vuotiaita ja nuorin oli 14-vuotias. Suuri osa pojista
oli värväytynyt joukkoihin huhtikuussa, sillä heidän sitoumuksensa päättyivät
kesäkuun alussa.
Osa pojista kävi kuvauttamassa itsensä Karlssonin valokuvaamossa. Olen aina tätä kuvaa katsoessani miettinyt, mikä saa nuoret miehet lähtemään sotaan. Kuvaushetkellä he eivät tiedä kohtaloaan.
Kuvassa keskellä istuu Sulo Priha, rautatieläinen ja myöhemmin Kouvolan museon
hoitaja. Kuvatietojen mukaan kuvassa on
Matti Aarnio (s.1901), joka myöhemmin tunnettiin Motti-Mattina, tuleva eversti,
joka oli osallistunut jo tammikuussa 1919 Viron vapaussotaan ja sitä
aikaisemmin Suomen sisällissotaan. Olof Lundströmin, joka on ylärivissä toinen
oikealta, päiväkirjamerkintöjen ansiosta tiedämme tarkemmin kouvolalaisten
sotaretkestä. Kuvassa on myös Nisse Lundström.
Sotaan lähteviltä alle 20-vuotiailta vaadittiin vanhempien
lupa, mutta osa karkasi sotaan salaa. Joskus vanhemmat tulivat etsimään
poikiaan ja viemään heitä kotiin. Vahtola kertoo tutkimuksessaan esimerkin.
Eräässä päiväkirjamerkinnässä kerrotaan apteekkarinleski Lundströmistä,
”energisin kaikista jotka etsivät karkuripoikiaan.” Mamma Lundström saapui Sortavalaan ja kävi
jääkäriluutnantti Soveliuksen , joka vastasi värväämisestä, kanssa läpi vapaaehtoisten
luettelot, josta poikaa ei löytynyt. He kävivät myös majoitustiloissa, jossa
kaikki olivat läsnä nimenhuudossa, mutta Lundströmiä ei siellä ollut.
Seuraavana päivänä apteekkarinleski tarjosi Soveliukselle 10 000 mk, jotta
tämä selvittäisi pojan olinpaikan. Sovelius kertoi tehneensä jo kaikkensa,
jolloin Lundström suuttui ja uhkasi soittaa kenraali Mannerheimille, että hänen
poikaansa piiloteltiin. Sovelius toteaa: ”Pyysin akkaa menemään ulos eikä enää
häiritsemään minua”.
Apteekkarinleski Lundströmin ei auttanut muu kuin lähteä
kotimatkalle. Myöhemmin selvisi, että poika oli koko ajan ollut Sortavalassa,
asui yksityismajoituksessa, nähnyt äitinsä monta kertaa, mutta piiloutunut.
Sovelius päättää kertomuksensa: ” Retkikunnan päättymisen
jälkeen hän ei matkustanut kotiinsa vaan jatkoi seikkailujaan Itämeren
provinsseissa. Äiti taas palkkasi henkilön, joka matkusteli ympäri Suomea ja
etsi kadonnutta lammasta.” Vahtola sanoo Soveliuksen kertoneen kouvolalaisesta
Olof Lundströmistä.
Kertomus hämmentää minua. Oletin, että kuvassa olevat
Lundströmin pojat saattaisivat olla veljeksiä. Miksi etsiä vain yhtä poikaa,
jos kaksi poikaa oli matkalla sotaretkelle? Entä apteekkarinleski Lundström?
Kouvolassa ei vuosien 1890, jolloin ensimmäinen apteekki perustettiin, ja
vuosien 1919 välisenä aikana ollut yhtään Lundström nimistä apteekkaria. Ehkä
apteekkarinleski oli muuttanut Kouvolaan miehensä kuoleman jälkeen? Rehtori
Ivar Hallin laatimassa Kouvolan Suomalaisen Yhteiskoulun vuosikertomuksessa
1918-1919 mainitaan Viron ja Aunuksen retkelle osallistuneiden joukossa
molemmat Lundströmin pojat. Yhteiskoulun matrikkelissa Olofin ja
Nilsin vanhemmiksi mainitaan varikonjohtaja Johannes Lundström ja Sofi Koski.
Johannes Lundström toimi rautatievarikon esimiehenä vuoteen 1929. Ehkä Soveliuksen
tarina olikin vain aikansa kaupunkitarina? Tai ehkä kyseessä oli joku toinen
Lundström.
Jouko Vahtola toteaa sotaretkelle lähteneiden motiivista:
”Luultavaa
on, että varsinkin silloin, kun päätös tehtiin porukalla tai suojeluskunnan
päällikön tai koulun rehtorin vaikuttamana, motiiveja ei sen syvemmin
tiedostettu. Pinnalla lienee ollut pikemminkin seikkailuinto, sotimiskunnon ja
sitä kautta isänmaallisuuden osoittamisen halu, varsinkin niillä, jotka eivät
olleet päässeet sotimaan vuonna 1918.”
Näin varmasti oli kouvolalaisten kohdalla. Kouvolan Suomalaisen Yhteiskoulun johtajaksi valittiin vuonna 1912 matematiikan
maisteri Ivor Hall, jota kuvataan käskeväksi ja kiivaaksi. Koulussa oli ankara
kuri ja sotilaallinen järjestys. Sisällissodan aikana ja jälkeen rehtori Hallin
osuus oli merkittävä, hän toimi Kouvolan suojeluskunnan esikunnan päällikkönä.
Jos tässä ilmapiirissä ei olisi löytynyt vapaehtoisia sotaan lähtijöitä, niin
ei sitten missään.
Myös Vahtolan tutkimuksessa (s.108) rehtori Hallista
todetaan:
” Erityisesti on mainittava Kouvolan Yhteiskoulu, jossa rehtori Hall
suorastaan johti paikallista värväystä ja välitti kymmenlukuisen joukon
vapaaehtoisia koulupoikia Aunukseen, mm. Uuno Kailaan ystävineen.”
Olof mietti syitään rintamalla oloon:
”Tämä siis on rintamalla oloa. Olen äärimmäisen väsynyt viime yön
ponnistuksista, jotka olivat minulle hyvin raskaat. ---Mutta miksi olen
täällä, miksi nämä muut. Miksi on meitä täällä 18 nuorta suomalaista poikaa
kaukana kotimaastamme? Miksi olemme täällä uhraamassa itsemme. ---
En tiedä, mikä toisia on vetänyt tänne. Eipä juuri seikkailut, sillä
kuulien vinkunassa ei todellakaan ole hauskaa. Tuskinpa kukaan tuli rahastakaan
myymään itseään. Mutta miksi minä tulin?
Tämä oli minulle aivan välttämätön. Sitä vaati kehitykseni
mahdollisuus. Ilman tätä se olisi jatkunut auttamattomasti entiseen suuntaa.
Tämä tekee minusta lujatahtoisemman, vakavamman, miehen. ---” (Vahtola
1997, 248)
Museon kokoelmiin kuuluu valkoinen käsivarsinauha. Kirjaimet
A.V.A on lyhennys sanoista Aunuksen
Vapaaehtoinen Armeija.
Polovinassa, lähellä Petroskoita,
käytiin ankarat taistelut kesäkuussa 1919. Ennen taistelujen alkua oli miehiä
komennettu laittaamaan valkoinen käsivarsinauha A.V.A-tunnuksin kumpaankin
käsivarteen. Jos nauhoja ei ollut riittävästi, niitä piti tehdä lumipuvuista,
koska niitä ei lähiaikoina tarvittaisi.
Kouvolalaisille taistelu oli erityisen ankara. Olof kertoo
päiväkirjassaan:
” Klo 1 aikaan saimme määräyksen mennä kylään. Punaiset olivat
jättäneet sen. Maantiellä virui vielä punaisten ruumiita. Kun olimme saaneet
komppanian kuntoon, menin 1. KK-komppaniasta etsimään poikia. Kysyin Elokasta, kaatunut.
Tuomisesta eivät tienneet mitään. Kävimme katsomassa Elokasta. Oli kaatunut
metsän reunaan, lähelle paikkaa, missä Priha haavoittui. Kuula oli mennyt pään
läpi. Läheltä taitoimme ruusuja napin läveen rinnalle.
Lähistöllä makasi vielä haavoittuneita. Sanitääriä huusivat,
lohduttelimme, että heti tulee. Sitten kävin Tainion kanssa etsimään Rafaelia.
Hän oli myöskin metsän reunassa, nurmikolla. Kuula oli tullut hiukan oikealta,
sattunut tähtäimeen ja mennyt vasemman silmän alapuolelta pään läpi. Kivuton
kuolema. Ei ollut sanaakaan sanonut, heti oli kuollut. Korjasimme kaikki hänen
tavaransa.
Sitten kävin sairaalassa. Aivan oven vieressä makasi L. Tuominen. Kuula
oli mennyt vatsan läpi, luultavasti vaarallinen. Viereisessä huoneessa makasi
Stupitsin ja Einari Lautaniemi. Häntä oli sattunut vatsaan vaarallisesti, ja
hetken kuluttua hänkin kuoli. Vielä oli kaatunut Kautto, eräs vänrikki ja monta
tuntematonta haavoittunut: Roiha, Nesteroff ja paljon upseereita.
Kyllä se oli kauhun päivä meille kouvolaisille. 4 kaatunut ja 4
haavoittunut. Kukapa olisi aavistanut, että esim. Sovio ja Lautaniemi, ainoat
jalkaväen kouvolaiset, kaatuvat heti ensi taistelussa, ja että Elokas ja Rafael
juuri, kun heidän piti päästä kotiin. Rafaelkin, jota niin hartaasti odotettiin
kotiin.” (Vahtola 1997, 387.)
Kouvolan hautausmaa vihittiin käyttöön joulukuussa 1919.
Sitä ennen hautausmaahan oli jo siunattu Polovinan taistelussa kaatuneet; Reino
Elokas, Tauno Sovio, Rafael Silfvast, Einari Lautaniemi ja Lauri Tuominen. Tauno Sovio oli kuollessaan 14-vuotias.
Lähteet:
Hall J. R
1919: Kouvolan Suomalainen Yhteiskoulu, Kertomus lukuvuodelta 1918-1919.
Kouvolan
suomalainen yhteiskoulu yhteislyseo-lyseo 1903-1953. Kouvola: Kouvolan kirja-
ja kivipaino. 1953.
Talvi Veikko
1984, Kouvolan historia II.
Vahtola,
Jouko 1997: Nuorukaisten sota. Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Helsinki;
Kustannusosakeyhtiö Otava.