Kouvolan pojat Aunuksen sotaretkellä vuonna 1919

Heimosodat käytiin vuosina 1918-1922 Suomen lähialueilla. Heimosotien tarkoituksena oli liittää rajantakainen Karjala juuri itsenäistyneeseen Suomeen, koska ajateltiin, että Itä-Karjalasta olisi taloudellisesta hyötyä Suomelle- LisäksiVenäjää vastaan tarvittiin turvallinen raja-alue.

Tämän tekstin lähteenä on käytetty Jouko Vahtolan teosta Nuorukaisten sota – Suomen sotaretki Aunukseen.

Aunuksen sotaretki alkoi keväällä 1919 ja päättyi talvella 1920. Miehiä alettiin värvätä armeijaan alkuvuodesta 1919. Palvelukseen sitouduttiin kahdeksi kuukaudeksi ja palkkioksi luvattiin ylläpito ja varusteet sekä 300 markan kuukausipalkka. 

Vahtolan mukaan Aunuksessa taisteli noin 7000 miestä suomalaista ja aunuslaista.  Reilusti yli puolet sotilaista oli 16-20 -vuotiaita. Mukana oli paljon koululaisia. Koululaiset olivat kansakoulun ja yhteiskoulun ylimpien luokkien oppilaita. 

Kouvolasta osallistui Aunuksen sotaretkelle yhteensä 42 miestä tai poikaa. Suuri osa pojista on Kouvolan Yhteiskoulun oppilaita. Olen saanut koottua 39 nimen listan; osa nimistä on peräisin museon kuva-arkistossa olevien valokuvien tiedoista. Osa nimistä on saatu selville Yhteiskoulun vuosikertomuksista ja osa Yhteiskoulun matrikkelista. Syntymävuoden olen saanut selvitettyä 21 henkilön kohdalta. 17-vuotiaita oli yhdeksän, 18-20-vuotiaita kymmenen. Kaksi oli 16-vuotiaita ja nuorin oli 14-vuotias. Suuri osa pojista oli värväytynyt joukkoihin huhtikuussa, sillä heidän sitoumuksensa päättyivät kesäkuun alussa.

Osa pojista kävi kuvauttamassa itsensä Karlssonin valokuvaamossa. Olen aina tätä kuvaa katsoessani miettinyt, mikä saa nuoret miehet lähtemään sotaan. Kuvaushetkellä he eivät tiedä kohtaloaan.

Kuvassa keskellä istuu Sulo Priha, rautatieläinen ja myöhemmin Kouvolan museon hoitaja.  Kuvatietojen mukaan kuvassa on Matti Aarnio (s.1901), joka myöhemmin tunnettiin Motti-Mattina, tuleva eversti, joka oli osallistunut jo tammikuussa 1919 Viron vapaussotaan ja sitä aikaisemmin Suomen sisällissotaan. Olof Lundströmin, joka on ylärivissä toinen oikealta, päiväkirjamerkintöjen ansiosta tiedämme tarkemmin kouvolalaisten sotaretkestä. Kuvassa on myös Nisse Lundström.

Sotaan lähteviltä alle 20-vuotiailta vaadittiin vanhempien lupa, mutta osa karkasi sotaan salaa. Joskus vanhemmat tulivat etsimään poikiaan ja viemään heitä kotiin. Vahtola kertoo tutkimuksessaan esimerkin. Eräässä päiväkirjamerkinnässä kerrotaan apteekkarinleski Lundströmistä, ”energisin kaikista jotka etsivät karkuripoikiaan.”  Mamma Lundström saapui Sortavalaan ja kävi jääkäriluutnantti Soveliuksen , joka vastasi värväämisestä, kanssa läpi vapaaehtoisten luettelot, josta poikaa ei löytynyt. He kävivät myös majoitustiloissa, jossa kaikki olivat läsnä nimenhuudossa, mutta Lundströmiä ei siellä ollut. Seuraavana päivänä apteekkarinleski tarjosi Soveliukselle 10 000 mk, jotta tämä selvittäisi pojan olinpaikan. Sovelius kertoi tehneensä jo kaikkensa, jolloin Lundström suuttui ja uhkasi soittaa kenraali Mannerheimille, että hänen poikaansa piiloteltiin. Sovelius toteaa: ”Pyysin akkaa menemään ulos eikä enää häiritsemään minua”. 

Apteekkarinleski Lundströmin ei auttanut muu kuin lähteä kotimatkalle. Myöhemmin selvisi, että poika oli koko ajan ollut Sortavalassa, asui yksityismajoituksessa, nähnyt äitinsä monta kertaa, mutta piiloutunut.

Sovelius päättää kertomuksensa: ” Retkikunnan päättymisen jälkeen hän ei matkustanut kotiinsa vaan jatkoi seikkailujaan Itämeren provinsseissa. Äiti taas palkkasi henkilön, joka matkusteli ympäri Suomea ja etsi kadonnutta lammasta.” Vahtola sanoo Soveliuksen kertoneen kouvolalaisesta Olof Lundströmistä.

Kertomus hämmentää minua. Oletin, että kuvassa olevat Lundströmin pojat saattaisivat olla veljeksiä. Miksi etsiä vain yhtä poikaa, jos kaksi poikaa oli matkalla sotaretkelle? Entä apteekkarinleski Lundström? Kouvolassa ei vuosien 1890, jolloin ensimmäinen apteekki perustettiin, ja vuosien 1919 välisenä aikana ollut yhtään Lundström nimistä apteekkaria. Ehkä apteekkarinleski oli muuttanut Kouvolaan miehensä kuoleman jälkeen? Rehtori Ivar Hallin laatimassa Kouvolan Suomalaisen Yhteiskoulun vuosikertomuksessa 1918-1919 mainitaan Viron ja Aunuksen retkelle osallistuneiden joukossa molemmat Lundströmin pojat. Yhteiskoulun matrikkelissa Olofin ja Nilsin vanhemmiksi mainitaan varikonjohtaja Johannes Lundström ja Sofi Koski. Johannes Lundström toimi rautatievarikon esimiehenä vuoteen 1929. Ehkä Soveliuksen tarina olikin vain aikansa kaupunkitarina? Tai ehkä kyseessä oli joku toinen Lundström.

Jouko Vahtola toteaa sotaretkelle lähteneiden motiivista:

 ”Luultavaa on, että varsinkin silloin, kun päätös tehtiin porukalla tai suojeluskunnan päällikön tai koulun rehtorin vaikuttamana, motiiveja ei sen syvemmin tiedostettu. Pinnalla lienee ollut pikemminkin seikkailuinto, sotimiskunnon ja sitä kautta isänmaallisuuden osoittamisen halu, varsinkin niillä, jotka eivät olleet päässeet sotimaan vuonna 1918.”

Näin varmasti oli kouvolalaisten kohdalla.  Kouvolan Suomalaisen Yhteiskoulun  johtajaksi valittiin vuonna 1912 matematiikan maisteri Ivor Hall, jota kuvataan käskeväksi ja kiivaaksi. Koulussa oli ankara kuri ja sotilaallinen järjestys. Sisällissodan aikana ja jälkeen rehtori Hallin osuus oli merkittävä, hän toimi Kouvolan suojeluskunnan esikunnan päällikkönä. Jos tässä ilmapiirissä ei olisi löytynyt vapaehtoisia sotaan lähtijöitä, niin ei sitten missään.

Myös Vahtolan tutkimuksessa (s.108) rehtori Hallista todetaan:

” Erityisesti on mainittava Kouvolan Yhteiskoulu, jossa rehtori Hall suorastaan johti paikallista värväystä ja välitti kymmenlukuisen joukon vapaaehtoisia koulupoikia Aunukseen, mm. Uuno Kailaan ystävineen.” 

Olof mietti syitään rintamalla oloon:

”Tämä siis on rintamalla oloa. Olen äärimmäisen väsynyt viime yön ponnistuksista, jotka olivat minulle hyvin raskaat. ---Mutta miksi olen täällä, miksi nämä muut. Miksi on meitä täällä 18 nuorta suomalaista poikaa kaukana kotimaastamme? Miksi olemme täällä uhraamassa itsemme. ---

En tiedä, mikä toisia on vetänyt tänne. Eipä juuri seikkailut, sillä kuulien vinkunassa ei todellakaan ole hauskaa. Tuskinpa kukaan tuli rahastakaan myymään itseään. Mutta miksi minä tulin? 

Tämä oli minulle aivan välttämätön. Sitä vaati kehitykseni mahdollisuus. Ilman tätä se olisi jatkunut auttamattomasti entiseen suuntaa. Tämä tekee minusta lujatahtoisemman, vakavamman, miehen. ---” (Vahtola 1997, 248)

Museon kokoelmiin kuuluu valkoinen käsivarsinauha. Kirjaimet A.V.A  on lyhennys sanoista Aunuksen Vapaaehtoinen Armeija. 

Polovinassa, lähellä Petroskoita, käytiin ankarat taistelut kesäkuussa 1919. Ennen taistelujen alkua oli miehiä komennettu laittaamaan valkoinen käsivarsinauha A.V.A-tunnuksin kumpaankin käsivarteen. Jos nauhoja ei ollut riittävästi, niitä piti tehdä lumipuvuista, koska niitä ei lähiaikoina tarvittaisi.

 

Kouvolalaisille taistelu oli erityisen ankara. Olof kertoo päiväkirjassaan:

” Klo 1 aikaan saimme määräyksen mennä kylään. Punaiset olivat jättäneet sen. Maantiellä virui vielä punaisten ruumiita. Kun olimme saaneet komppanian kuntoon, menin 1. KK-komppaniasta  etsimään poikia. Kysyin Elokasta, kaatunut. Tuomisesta eivät tienneet mitään. Kävimme katsomassa Elokasta. Oli kaatunut metsän reunaan, lähelle paikkaa, missä Priha haavoittui. Kuula oli mennyt pään läpi. Läheltä taitoimme ruusuja napin läveen rinnalle.

Lähistöllä makasi vielä haavoittuneita. Sanitääriä huusivat, lohduttelimme, että heti tulee. Sitten kävin Tainion kanssa etsimään Rafaelia. Hän oli myöskin metsän reunassa, nurmikolla. Kuula oli tullut hiukan oikealta, sattunut tähtäimeen ja mennyt vasemman silmän alapuolelta pään läpi. Kivuton kuolema. Ei ollut sanaakaan sanonut, heti oli kuollut. Korjasimme kaikki hänen tavaransa.

Sitten kävin sairaalassa. Aivan oven vieressä makasi L. Tuominen. Kuula oli mennyt vatsan läpi, luultavasti vaarallinen. Viereisessä huoneessa makasi Stupitsin ja Einari Lautaniemi. Häntä oli sattunut vatsaan vaarallisesti, ja hetken kuluttua hänkin kuoli. Vielä oli kaatunut Kautto, eräs vänrikki ja monta tuntematonta haavoittunut: Roiha, Nesteroff ja paljon upseereita.

Kyllä se oli kauhun päivä meille kouvolaisille. 4 kaatunut ja 4 haavoittunut. Kukapa olisi aavistanut, että esim. Sovio ja Lautaniemi, ainoat jalkaväen kouvolaiset, kaatuvat heti ensi taistelussa, ja että Elokas ja Rafael juuri, kun heidän piti päästä kotiin. Rafaelkin, jota niin hartaasti odotettiin kotiin.” (Vahtola 1997, 387.)

Kouvolan hautausmaa vihittiin käyttöön joulukuussa 1919. Sitä ennen hautausmaahan oli jo siunattu Polovinan taistelussa kaatuneet; Reino Elokas, Tauno Sovio, Rafael Silfvast, Einari Lautaniemi ja Lauri Tuominen.  Tauno Sovio oli kuollessaan 14-vuotias.

 

Lähteet:

Hall J. R 1919: Kouvolan Suomalainen Yhteiskoulu, Kertomus lukuvuodelta 1918-1919.

Kouvolan suomalainen yhteiskoulu yhteislyseo-lyseo 1903-1953. Kouvola: Kouvolan kirja- ja kivipaino. 1953.

Talvi Veikko 1984, Kouvolan historia II.

Vahtola, Jouko 1997: Nuorukaisten sota. Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Helsinki; Kustannusosakeyhtiö Otava.