Bensiinikäyttöinen silitysrauta - mitä ihmettä?

Vaihtaisitko nykyaikaisen höyrysilitysraudan tähän bensiinikäyttöiseen rautaan? Minä en. Jo pelkkä ajatus bensiinillä toimivasta silitysraudasta tuntuu hurjalta ja hengenvaaralliselta. Entä jos bensiiniä valuukin silitettävän vaatteen päälle. Kamala rasvaläikkä. Entä miten on turvallisuuden laita? Leimahtaa liekkeihin koko laite.

Kuusankosken kokoelmaan kuuluva silitysrauta on amerikkalaista valmistetta. Suomenkieliset käyttöohjeet on painettu vuonna 1929 Turussa. Tallella on alkuperäinen pakkaus, ohjeet englanniksi, ruotsiksi ja suomeksi. Lisävarusteita ovat raudan alusta, pumppu, suppilo ja sytytyspuikko.  Lisäksi on tehtaan takuutodistus. Mistään ei käy ilmi, kuka myi näitä silitysrautoja Suomessa.

Silitysrautaa valmisti amerikkalainen The Royal Self-Heating Iron Company. Silityraudan merkki on Royal Sealf-Heating Iron Model D.  Rautaa mainostettiin itsestään kuumenevana.  1920-luvulla se saattoi olla hyväkin markkinakeino. Olihan valtaosa silitysraudoista uunin päällä lämmitettäviä, umpinaisia tai irtoluodilla täytettäviä rautoja:

Ennen silittämistä silitysraudan säiliö täytettiin bensiinillä. Säiliön täyttämistä varten pakkauksessa oli mukana myös suppilo.

Säiliöön pumpattiin ilmaa pumpulla, jotta tuli palaisi tasaisesti. 

Sytytyspuikon kärki kastettiin bensiiniin tai spriihin ja sytytettiin. Palava puikko laitetiin raudan oikeanpuoleisesta toisesta reiästä sisälle ja reiän sisällä olevaa kuparista kielekettä sekä pientä bensiiniputkea kuumennettiin. Kun tuli saatiin palamaan tasaisesti, voitiin palamista säädellä säätöventtiilillä.

Tässä käyttöohjeet:

Vastaavanlainen silitysrauta löytyy Hinnerjoen kotiseutuyhdistyksen kokoelmista. Silitysrauta mainitaan kaasukäyttöiseksi, mutta malli näyttää samanlaiselta kuin bensiinikäyttöinen malli. Ilmeisesti bensiinikäyttöisestä silitysraudasta ei koskaan tullut Suomessa suurta hittiä, sillä esimerkisi 1930-luvulla julkaistu Emännän tietokirja ei mainitse laitetta ollenkaan. Kirjassa annetaan kuitenkin ohjeita sähkösilitysraudan käyttöön.

Karhunkäpälällä onnea ja terveyttä

Kokoelmiin kuuluu esine, jonka käsittely aiheuttaa ylimääräisiä väristyksiä, taikaesineestä kun on kyse.

Karhunkäpälää on käyttänyt parantamiseen Helena Mikontytär Puujalka (1820-1899) Valkealan Anttilasta. Kerrotaan, että käpälällä on parannettu sairaita ja vaivaisia sekä taiottu Valkealan tyttärille naimaonnea ja emännille karjaonnea. Voi olla, että käpälä on auttanut jo pelkällä ulkonäöllään, sen verran pelottavalta nyljetty ja kuivattu karhunkäpälä näyttää. Samanlainen karhunkäpälä, joka on peräisin Itä-Karjalasta, löytyy  Suomen Kansallismuseon kokoelmista. 

Museoesineenä karhunkäpälä edustaa montaa asiaa. Se on esimerkki Kymenlaakson Osakunnan keruuretkeläisten tallentamista esineistä. Kymenlaakson Osakunta keräsi 1950- ja 1960-luvulla nykyisen Kouvolan alueella esineitä ja kansanperinnettä Valkealasta, Elimäeltä, Sippolasta, Anjalasta ja Kuusankoskelta. Kouvolan esinekokoelmista arviolta kuudesosa on osakuntalaisten keräämää.

Karhunkäpälä on taikaesine. Karhua pidettiin Suomessa myyttisenä eläimenä, jonka metsästämiseen liittyi monenlaisia riittejä ja uskomuksia. Karhu on vahva ja voimakas eläin, joten sen osilla ajateltiin olevan voimaa myös karhun kuoleman jälkeen. ”Tietäjistä kuppareihin, kansanparannuksesta ja parantajista Suomessa” –kirjassa (1984) Jane Tuovinen kirjoittaa kansanparantajien välineistä:

                            

”Yleinen periaate oli, että parannusvälineen tuli olla sairautta voimakkaampi. Siksi esim. karhun eri ruumiinosia kuten hampaita, kynsiä, kämmentä, turpanahkaa jne. käytettiin tautien poisajamiseen. Karhun ja ilveksen kynnellä voitiin raapia sairaasta kipu pois.”

Kymenlaakson Osakunnan retkestä kertoneessa Raivaaja-lehdessä 16.7.1959 kerrotaan karhunkäpälän yhteydessä Valkealan olleen taikojen pitäjä. Valkealan kansalaisopiston kokoamassa Anttilan muistivihkossa  kerrotaan:

”Horpun suur tietäjä parans sekä sai aikah tautii. Se osas laittaa karhui pahantekoh sekä estää niit. Sen vävy kun asu Kasikkahal eikä ollu oikeen mielemmukahiin  niin tietäjä lähetti sinne karhun ja revitytti kuus lehmää vävyn karjast.”

Myös Kouvola-nimi liittyy karhuun. Kouvolan historiaa tutkinut Veikko Talvi on todennut, että Kouvola on saanut nimensä Kouvolan alueelle 1400-luvulla muuttaneista hämäläisistä, joiden nimen taustalla on ollut mm. aavetta ja karhua merkinnyt sana Kouvo.

Mitä John Bull teki Suomessa?

Englantilaisen matka Suomessa on seurapeli 1800-luvun lopulta. Peli on painettu vuonna 1885 F. Tilgmanin kirjapainossa Helsingissä ja sen on kustantanut G.W. Edlund. 

Pelilaudassa on Suomen kartta ja 67 numerolla merkittyä paikkakuntaa. Yläreunassa on Suomen kaupunkien väkilukuja ja alareunassa on paikkakuntaluettelo.

Peli on kuulunut Elis. R. Cederströmille, joka on kirjoittanut nimensä ja vuosiluvun 1885 pelin toiselle puolelle. Kuka Elis. R. Cederstöm oli, siitä meillä ei ole tietoa. Toivottavasti se selviää joskus.

Kouvolan museon kokoelmiin peli on saatu 1950-luvulla. Pelissä ei ole mukana peliohjeita, mutta onneksi sellaiset löytyvät Pohjois-Pohjanmaan museosta.

Peliohjeet alkavat:

”Seuratkaamme nyt rikasta englantilaista John Bullia ja hänen vanhaa, uskollista palvelijaansa Tommia matkalla Suomessa. Bull on matkustanut maailman ympäri ja tuli vihdoin viime kesänä Pietariin, josta hän päätti matkustaa Imatralle nähdäkseen suurenmoista koskea. Käykäämme nyt hänen seuraansa ja katsokaamme mitä hänelle muutoin tapahtui hänen matkallaan meidän maassamme. Nyt alkaa matka.”

Peli alkaa numerosta 1, Rajajoelta.

                     ”Täällä Suomen rajalla alkaa leikki.”

Pelin voittaa se, joka ehtii ensiksi Helsinkiin.

”Helsingissä päättyy matka, niinpian kun heittosi sinut vie tasalleen sinne. Silloin antaa John Bull loput matkakassasta sinulle ja kohottaa hattuansa Suomen kauniille pääkaupungille, lähtien nyt takaisin kotiaan omaan maahansa. Kyllä hän ennätti matkallaan nähdä sangen monta paikkaa maassamme, mutta Lahden ja Nurmeksen pienissä kauppaloissa unohti hän kuitenkin käydä, niin että siellä ei ole koskaan nähty kunnianarvoista, anteliasta Sir John Bullia, ja se on suuri vahinko se.”

Ei käynyt John Bull Kouvolassakaan. Se ei ole mikään ihme, sillä vuonna 1885 Kouvola oli pieni asemakylä Valkealassa. John Bullin matka kiersi kuitenkin Haminan ja Kotkan kautta:

”42. Haminassa kadeteilla on kesälupa ja ilman heitä on sinun varmaankin ikävä tässä kaupungissa. Maksa markka kassaan, niin pääset edeltäpäin Porvooseen (46).

43. Kotka on täynnä lautatapulia, ja satamassa paljon laivoja. Jos siellä olisi kaksi asukasta lisäksi, niin olisi kaupungin asukasluku yhtä suuri kuin Tornion.”  

Pelin osallistujamäärää ei ohjeissa rajata. Jokainen pelaaja sai pelirahaa ja nappulan, mutta ohjeista ei selviä, kuuluivatko ne peliin.

Kuka oli Sir John Bull? Hän oli kuvitteellinen henkilö, joka syntyi 1700-luvun alussa. John Bullista tuli Englannin kansan ja kansanluonteen henkilöitymä ja  1800-luvun lopussa John Bull seikkaili mm. kirjoissa ja näytelmissä. Ja suomalaisessa seurapelissä.  

Tässä kuvat pelin alareunasta, jossa on lueteltu kaikki paikkakunnat, joissa John Bull kävi.

Lentokoneen potkuri 1920-luvulta

Kokoelmiin kuuluu lentokoneen potkuri - onneksi ei koko kone. Museon tiedot eivät kerro, miksi ja kuka koneen potkurin on lahjoittanut. Kokoelmiin potkuri on päätynyt 1960-luvulla. Miten potkuri liittyy Kouvolaan vai liittyykö mitenkään? Tätä lähdin selvittämään muutama vuosi sitten, kun museossamme järjestettiin Kouvolan sotilashistoriaan liittyvä näyttely. 

Sisällissodan aikana Kouvolassa oli punaisten lentokenttä aivan rautatieaseman alapuolella sijaitsevalla pellolla. Huhtikuussa 1918 punaiset alkoivat raivata lentokentäksi Utissa sijaitsevaa hevosten kilpa-ajorataa ja koneet, joita oli kolme, siirrettiin Kouvolasta Uttiin. Sodan jälkeen kenttää alettiin heti kunnostaa Ilmailuvoimien tarpeeseen. Elokuussa 1918 Utissa aloitettiin lentokoulutus. Utista muodostui nopeasti 1920-luvun alussa ilmavoimien tärkein lentotukikohta. Mietin, mahtoiko lentokoneen potkuri liittyä jollain tavalla Utin lentokenttään. 

Potkurissa on useita eri merkintöjä. Kyljessä lukee Caudron C.60 No 29 ja toisella puolella on teksti: Clerget  130 H. V.  D. =2646. Lisäksi potkurissa on Suomen Ilmailuvoimien tunnus; sininen hakaristi valkoisen ympyrän sisällä. Tunnuksessa on kirjaimet I.V.L.

Koneen vaiheiden jäljille pääsin Suomen Ilmailumuseon ystävällisen henkilökunnan avustuksella. Sain tietoa potkuriin liittyvästä koneesta ja lähdekirjallisuudesta. 

Caudron C.60 oli ranskalainen alkeiskoulukone, joka oli käytössä Utissa, Santahaminassa ja Kauhavalla. Vuonna 1923 Ilmailuvoimille ostettiin 30 konetta Ranskasta. Myöhemmin, vuosina 1927-1928, 34 konetta valmistettiin Suomessa  Valtion Lentokonetehtaalla. Suomen Ilmailumuseon kokoelmiin kuuluu yksi näistä koneista. 

Kirjoista selviää, että kokoelmamme potkuri on peräisin yhdestä Ranskasta ostetusta koneesta, jonka rekisterinumero oli IE29 ja 7.5.1927 lähtien CA-29. Ilmailuvarikko vastaanotti ranskalaiset koneet vuosien 1923 ja 1924 aikana, CA-29 on vastaanotettu 17.10.1923. Ilmailukoulu on koneen ottanut käyttöönsä 31.1.1924. Koneella on jouduttu useaan kertaan onnettomuuteen, mutta kuolemaan johtaneita onnettomuuksia koneella ei tapahtunut. Korjattavana kone oli usein. Maaliskuussa 1924 kone on mennyt laskussa nokalleen Viipurissa. Kaksi vuotta myöhemmin, jälleen maaliskuussa, lentäjä on joutunut tekemään pakkolaskun jäälle Kotkan lähellä ja kone on osunut puuhun.

Kirjassa ”Utin koneet siipi maassa” (Vesen & Siiropää 2008) on kuvaus onnettomuudesta:

”Tiistai 23.3.1926 klo 13.30. Kone oli suorittamassa pitkänmatkan lentoa Santahamina-Utti-Santahamina. Paluumatkalla Utista moottori pysähtyi magneettovian takia. Kone rikkoutui pakkolaskussa mantereen suunnasta kapeaan merenlahteen Pyhtään Ängsvikin saaren  (Enviikinsaaren) pohjoispuolella noin 15 km Kotkasta länteen. Laskussa oikea alataso osui rannalla kasvaneen männyn latvaan kuuden metrin korkeudella. Rikkoutumiset olivat siksi vaikeata laatua, ettei rullaaminen jäätä myöten Kotkaan voinut tulla kysymykseen vaan lennolla mukana ollut mekaanikko purki koneen ja vei sen hevosella Kotkan rautatieasemalle.”

Viimeiseksi kone on ollut käytössä Ilmailukoululla Kauhavalla. Koneen viimeinen lento päättyi pakkolaskuun Kauhavan kentälle 30.5.1932. Lentotunteja koneelle kertyi 985 tuntia.  Kuudella Caudron C.60 -koneella lennettiin yli 1000 tuntia.

Caudron C.60 -koneissa oli Clerget-moottori. Jukka Raunion kirjassa ”Valtion Lentokonetehtaan historia” on kuvaus koneen käynnistämisestä. Kuvauksen perusteella koneen käynnistäminen oli aikamoinen näytelmä. Moottorin käynnistämiseen tarvittiin vähintään kaksi miestä, josta toisen tehtävänä oli kiskaista varsinainen käynnistäjä pois potkurin läheltä koneen käynnistyttyä.  Saattoi käydä niinkin, että kone karkasi ja meni nokalleen. Näin tapahtui Utin kentällä 28.9.1923 IE 22 –koneelle. Koneen potkuri särkyi.  Utista on viimeinen maininta Caudron C.60 –koneelle tapahtuneesta onnettomuudesta syksyltä 1928.

Onnettomuudet olivat yleisiä ja koneita jouduttiin korjaamaan usein. Vuoteen 1928 mennessä Ranskasta hankituista koneista 13 oli jo poistettu käytöstä. Viimeiset Suomessakin valmistetut koneet poistettiin käytöstä vuonna 1936.  

Lähteet:

Keskinen Kalevi, Partonen Kyösti & Stenman Kari 2005: Suomen Ilmavoimat I 1918-1927.

Keskinen Kalevi, Partonen Kyösti & Stenman Kari 2006: Suomen Ilmavoimat II 1928-1940.

Airio Pentti & Viinikainen Sakari 2011: Etulinjassa itään ja länteen. Kouvolan seudun sotilashistoria 1400-luvulta 2000-luvulle.

Raunio Jukka 2005: Valtion Lentokonetehtaan historia, osa I.

Vesen Jukka & Siiropää Heimo 2008: Utin koneet siipi maassa. Utissa toimineiden lentojoukkojen onnettomuuksia ja vaurioita 1918-1963.

Wadénin puhelin

Sippolan kotiseutumuseon näyttelyssä oli useita vuosia esillä seinäpuhelin.  Puhelimesta tiedetään lahjoittaja ja lahjoitusaika, mutta harmittavasti käyttäjä- ja käyttöpaikkatieto puuttuu. Siitä huolimatta puhelin on mielenkiintoinen. Puhelimessa on teksti:  Dan. Joh. Wadéns Eletriska Werkstad Helsingfors. Finska Patentet No 259.

Alexander Bell patentoi puhelimen vuonna 1876. Suomessa uudesta keksinnöstä innostui helsinkiläinen Daniel Johannes Wadén (1850-1930). Wadén työskenteli työuransa alkuaikana lennättimessä, ensin sähköttäjänä ja sitten mekaanikkona. Vuonna 1877 Wadén veti puhelinlinjan asunnostaan Yrjönkadulta Aleksanterinkatu 52:een, jossa toimi Suomen lennätinpiirin hallitus ja Helsingin aluekonttori, joka oli Wadénin työpaikka.  Wadén perusti oman sähköalan liikkeen vuonna 1876. Hyvin pian Wadén alkoi mainostaa myös puhelimia ja niitä valmistettiin liikkeen yhteydessä olevassa työpajassa. Wadén perusti Helsingin Puhelinyhtiön vuonna 1882. Yritys tunnetaan nykyään Elisa Oyj:nä.

Sippolan kotiseutumuseon puhelin on luettelointiedoissa ajoitettu vuosille 1880-1890. Elisan puhelinmuseon internet-sivuilta löytyvässä ”Vanhat seinäpuhelimet” koosteessa on kuva ja tiedot samantyyppisestä Wadénin puhelimesta vuodelta 1890. Puhelinmuseon tiedoissa kerrotaan, että Wadén valmisti puhelinmallia lähes samanlaisena jo vuodesta 1885. Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 Wadénin puhelinmalli palkittiin ja Wadén lisäsi puhelimen posliinikanteen mitalin kuvan ja näyttelylogon. Sippolan kotiseutumuseon puhelimessa näitä ei ole.

Puhelimesta ja sen toimivuudesta kirjoitti nimimerkki Sakeus Haminan sanomissa 20.7.1897:

”Kyllä se on merkillinen laitos tuo telefooni tai kaukopuhelin, ei sitä kaikki miekkoset vaan ymmärräkään. Ja vielä on sillä sekin ominaisuus, että se huononee kuta vanhemmaksi se käy. Meidänkin kaupungissamme [Hamina] on aika laaja telefooniverkko, mutta kumminkaan minä puolestani ole kyllin tyytyväinen siihen… niin kyllä puhelimeen, mutta en koko keskusaseman hoitoon. Minä olen aika ahkera puhumaan ja sen tähden tiedän puhua niin kuin omia havaintojani. Kerrankin soitin, ei vastausta, pilpahutin toisen erän, ei vastausta, - tuumailin, siellä kai ollaan aamukahvilla – ja soittaa ränkkäsin kolmannen kerran oikein pitkään ja sitten sanottiin vähän kiukkuisen puoleisesti sentraali. Sanoin numeron ja odotin ”valmista”. Mutta sitä ei mulle sanotukaan, seison ja odotan väsymättä kotvasen, mutta ei vaan kuulu sentraalista ”valmis” sanaa. Äkämystyin ja soitin pitkään – ja kas kummaa, minut olikin yhdistetty juuri sinne, minne tahdoinkin. Lystiä tuokin.

--- Mielestäni on vallan sopimatonta, että yhtiö katsoo vain omaa parastaan ja koettaa kykyjensä mukaan lisätä suuria voittojaan eikä palkkaa useampia henkilöitä sentraaliin. Kyllähän sen arvaa, ettei siinä yksi ihminen ennätä kaikkialle vielä kun sitä on niin monet linjat hoidettavina. Olisi siis aivan välttämätöntä, että hankittaisiin lisää työvoimia, niin sitten puhujain ei tarvitsisi pitkälti odottaa. ”

Lähteenä  on käytetty:  Moisala, Rahko & Turpeinen 1977: Puhelin ja puhelinlaitokset Suomessa 1877-1977.  sekä Elisan puhelinmuseon internet-sivuilla julkaistut Jukka Laineen kirjoitukset Lisää tietoa museosta ja esineistöstä sekä Vanhat seinäpuhelimet.

Voikkaan tulipalosta 80 vuotta

Tasan 80 vuotta sitten oli kaunis, helteisen kuuma sunnuntai-päivä. Moni voikkaalainen oli viettämässä vapaapäivää järven rannalla.  Kello 12.25 alkoi tapahtuma, joka vaikutti monen ihmisen elämään ja muutti pysyvästi Voikkaan keskustaa.  Leipuri Ikäheimosen talon savupiipusta singonnut kipinä sytytti naapurin, V. Sillgrenin, ulkorakennuksen katon. Viidessätoista minuutissa palo oli levinnyt niin laajaksi, ettei paikalle ensimmäisenä saapunut Voikkaan tehtaan palokunta enää pystynyt tulta sammuttamaan. Paikalle kutsuttiin apuvoimia; Kymintehtaan, Kuusankosken sekä Kouvolan palokunnat olivat mukana sammuttamassa paloa. Keski-Suomen rykmentistä paikalle tuli 400 miestä, samoin paikalle tuli miehiä Utin lentoasemalta sekä Korian pioneeripataljoonasta. Yli 1000 miestä oli sammuttamassa liekkimerta. Asukkaat yrittivät pelastaa taloistaan mitä ehtivät.

Kouvolan Sanomat 11.7.1933 kuvailee tulipaloa näin:

”Klo 14 aikaan näkyi hirveä liekkimeri jo kymmenen km:n päähän, savu sumensi taivaan ja aurinko paistoi paahtavasti. Sotilasosastot olivat parhaillaan kamppailemassa tulta vastaan ja paikallinen poliisikunta oli tarkoin saartanut paloalueen. Ihmisiä siitä ei laskettu läpi, mutta tuli ryöstäytyi jo tien yläpuoleisiin taloihin. Isoja, kaksikerroksisia taloja leiskui valtavina tulipatsaina, puhelin- ja sähköpylväitä sortui maahan, palokuntalaiset ja sotilaat hoipertelivat hirvittävän kuumuuden vallitessa ja puhelinlankaröykkiöiden keskellä pyörtymyksen rajoilla. Taistelu oli armoton. Äkkiä kuului ankara pamahdus, kun Kuusankosken Osuuskaupan bensiinivarasto räjähti.”

Sammutustyötä kuvaillaan helvetilliseksi:

”Kolmekymmentä taloa oli yhtaikaa tulessa, yhä uusia odotti sama kohtalo. Lehtemme edustaja sai sotilaita johtavalta upseerilta luvan mennä kiihkeimmän tulikamppailun keskeen, jossa miehet horjuivat ja helvetti tuntui nousseen maan päälle. Ympäriltä kaikui koko ajan tulen armoton pauhu, seinien ja kattojen sortuminen sekä ihmisten epätoivoiset huudot.”

Kolme tuntia kestäneen palon aikana tuhoutui 103 rakennusta, joista 41 oli liikerakennuksia. 71 perhettä, yli 300 ihmistä, oli kotia vailla.

Museon kokoelmiin kuuluu palokypärä ja –takki, joista kerrotaan, että viimeisen kerran niitä käytettiin Voikkaan suurpalon sammutuksessa. Kypärä ja takki ovat kuuluneet Voikkaan Sipinmäessä asuneelle Einar Virtaselle, joka tuli Voikkaan tehtaalle töihin 15-vuotiaana, vuonna 1920. Hän työskenteli mm. viilarina ja työkalujen hoitajana. Einar kuului myös Voikkaan tehtaan palokuntaan.

Tässä kuvassa on Voikkaan tehtaan palokunnan jäseniä vappuna 1926. Ehkä Einar on myös kuvassa, sillä kuva on alkujaan kuulunut Einarille.

Kokoelmiin kuuluu myös päiväpeitto, ”löystäkki”, josta on tieto, että sen on valmistanut vuonna  1907 voikkaalainen Ida Syrjänen ennen naimisiin menoa.  Luettelointitietojen mukaan päiväpeitto oli ainoita Idan esineitä, jotka säästyivät Voikkaan palosta.

Irtaimistojen pelastaminen oli palon aikana sekasortoista. Osa asunnoista oli lukittuja, olihan osa  asukkaista poissa kotoa joko vapaapäivää viettämässä tai kesälomalla. Ovet täytyi lyödä rikki ja tavarat siirrettiin mihin sattui.  Kouvolan Sanomat kuvaa:

”Useissa paikoissa seisoi ihmisiä tavaraläjiensä vieressä omaisuuttaan vartioimassa, pitäen hysteerisesti kiinni siitä, mitä tuhoutuneista kodeista oli enää jäljellä. Näytti niin kuin kukaan ei olisi käsittänyt todeksi sitä hirvittävyyttä, mikä oli tapahtunut.”

Voikkaan palosta tuli voikkaalaisten keskuudessa uuden ajanlaskun alku. Puhuttiin ajasta ennen ja jälkeen tulipalon. Palon jäljet näkyvät edelleen Voikkaan keskustassa; suuri osa nykyisistä vanhoista rakennuksista on rakennettu vuoden 1933 jälkeen ennen sotia.

Voikkaalla toimineen elokuvateatteri Iltatähden elokuvakone pelastettiin osuuskauppa ”Kolmosen” pihamaalle.

Lähteet: Kouvolan Sanomien 11.7.1933 lisäksi Nikula, Ulla ja Seppänen, Kimmo: Voikkaa palaa 9.7.1933. Vellikuppi 2008. Kuusankoski-Seuran kotiseutujulkaisu 7.

Elimäkeläinen velocipedi

Kirjastossa käsiini osui Tampereen museoiden julkaisu ”Velomania! Pyörällä halki aikojen” (2007), joka on aivan loistava kirja polkupyörän kehityksestä ja historiasta. Kirja sai minut tutkimaan tarkemmin Elimäen kokoelmaan kuuluvaa korkeapyöräistä polkupyörää, velocipedia.

Luettelointitietojen mukaan puisen pyörän on valmistanut torpparin poika Nestori Granqvist Elimäen Kukonojalta. Rautaosat on tehnyt iittiläinen, Kuuksossa asunut seppä Erik Saxelin.  Puupyörät on vahvistettu rautavanteella samalla tavalla kuin kärrynpyörät entisaikaan valmistettiin. Polkimet ja akseli ovat metallia.  Takapyörän halkaisija on 42 cm, etupyörän 137 cm.  Korkeutta pyörällä on 156 cm.

Polkupyörän valmistusaika on hieman arvailujen varassa. Nestori Granqvist oli syntynyt vuonna 1877. Vuonna 1976 Elimäen kotiseutumuseolla kävi vierailulla Nestorin veljentytär (s.1896), joka muisteli istuneensa pikkutyttönä pyörän satulassa Nestori-sedän taluttaessa pyörää. Todennäköisesti pyörä on valmistettu 1890-luvulla tai 1900-luvun alussa. Luettelointitiedoissa on maininta ”Ajettu mm. Haminan markkinoilla”. Tarkoittaako tämä, että pyörällä ajettiin Haminan markkinoille vai oliko pyörä Haminan markkinoilla ihmeteltävänä? 

Sukulaisten muistitiedon mukaan pyörä oli vielä 1920-luvulla Granqvistien omistaman Kuuselan talon riihen seinustalla. Talon Granqvistit myivät 1930-luvulla. Museolle pyörän on lahjoittanut naapuri, jolle pyörä on ehkä annettu tai myyty. Museon kokoelmiin pyörä saatiin vuonna 1958. Nykyään pyörää voi käydä ihastelemassa kesäaikana Elimäen kotiseutumuseolla.

Tiedot museoesineistä ovat joskus ristiriitaisia. Elimäen historia –kirjassa  on kuva kyseisestä pyörästä. Kuvatekstissä mainitaan, että pyörän kerrotaan kuuluneen Elimäen nimismiehelle J. U. Granqvistille. Tekstistä ei selviä, mistä tieto on peräisin. Nimismies Granqvist oli pyörän tekijän, Nestorin, serkku.

1890-luvulla perustettiin Suomeen polkupyöräklubeja ja järjestettiin kilpailuja. Vuonna 1895 Kotkan polkupyöräklubi, joka  oli perustettu 1894, järjesti Kouvolassa 40 km:n maantieajokilpailun. Kotkalaiset valitsivat kilpailun paikaksi Kouvolan ilmeisesti hyvien rautatieyhteyksien ja Salpausselän kankaita pitkin kulkevan maantien takia: kilpailussa ajettiin Kouvolasta Kaipaisiin päin ja samaa tietä takaisin.  Kilpailuun osallistui kuusi kilpailijaa. Matkan voitti Suomen ennätysajalla 1.19.39 turkulainen F. Nässling.

Lähteet:

Oksanen, Eeva-Liisa 1984: Elimäen historia.

Penttala, V.J  1950: Kouvolan Urheilijat 1900-1950.

Talvi, Veikko 1981: Kouvolan historia II.